Keski-iän tarinoita, osa 2
Tuliko käytyä eilen polvillaan? Pohjalla? Tiedän, sitä sattuu. Onneksi sieltä pääsee kuitenkin vain ylöspäin. Tulit samalla saaneeksi erinomaisen tilaisuuden nousta uudelle tasolle. Sankariksi.
Vai tiedätkö yhtäkään sankaria, jonka elämä olisi kohdusta hautaan loistavaa menestystä? En minäkään.
Kaikki suurimmat tarinat toistavat samaa kaavaa. Sankarin on lähdettävä kotoa, turvasatamastaan. On pyrittävä kohden tehtävää, kohtaloa tai näkyä, joka vie mukanaan vastaansanomattomasti. Huolimatta ympäristön mielipiteistä. Sankari asettaa visionsa yhteisön normien ja ohjeiden yläpuolelle. Siksi yhteisöjä rakentavien instituutioiden opetus on ristiriidassa sankaritarinoiden, myös useimpien uskontojen opetusten kanssa.
Pintakiiltoisissa kertomuksissa ulkoinen vastus pistää sankarimme polvilleen, mutta ne kaikkein kiinnostavimmat tarinat syntyvät lankeemuksesta. Sankari tekee virheen. Rikkoo lakia, omaa moraaliaan tai yhteisöään vastaan.
Me emme rakasta virheettömiä ihmisiä. Tahraton puhtaus on epäilyttävää. Ja kuitenkin sitä tavoitellaan, joskus epätoivoisestikin. Kasvojen menetys ja häpeä ovat joillekin kuolemaakin pahempi kohtalo. Siitäkin huolimatta, että virheetön elämä ei vakuuta ketään ihmistä. Varsinkaan oikeasti aikuista. Se mitä egomme pelkää kuollakseen, voi olla sielullemme askel eteenpäin.
Me tarvitsemme egoa antamaan meille itseluottamusta ja arkipäivän elämän jäsennystä, mutta vallan luovuttaminen sille vastaa elämän koulussa luokalleen jäämistä. On kaaduttava tietääkseen mitä nouseminen tarkoittaa. Hyväksyttävä rajallisuus ja elämämme alkupuoliskon menestyksen mittareiden kääntyminen miinukselle.
Elämälle antautuminen on sankaritarinan ja elämän todellisen “haltuunoton” edellytys. On antauduttava elämän, sielunsa, tarinalle sen sijaan että tavoittelee virheetöntä tarinaa, joka on kopio jonkun toisen tarinasta. On uskottava elämään. On luotettava sen kantavuuteen. Muutoin et voi löytää omaa elämääsi. Et rakkauttasi. Ilman uskoa ja luottamusta ei ole myöskään rakkautta. Tästä puhutaan myös siinä R-alkuisessa isossa kirjassa.
Tullaksemme sankareiksi, oman elämämme ja muidenkin, meidän on rakennettava itsellemme linna, täydellinen turvasatama, joka kannattelee meitä ja antaa meille tyydytyksen. Ja sen jälkeen hylättävä se. Antauduttava sateelle, tuulelle ja epävarmuudelle.
Eikä siihen uskaltaudu, ellei ensin ole kaatunut. Kokenut pudotusta, kaatumisen tuskaa ja häpeää. Kipua menettämisestä ja epävarmuudesta. Tuttu tunne?
-Jukka-
PS. Keski-iän tarinoiden ensimmäinen osa.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
