Parisuhde on syvässä kriisissä. Avioerotilastot huutavat punaista ja Tinder-sovellus on kovassa käytössä. Katsoi asiaa mistä näkökulmasta tahansa, kaverin kanssa kahvipöydässä tai lehtien otsikoissa, kokemuksen tai tilastojen kautta, jotain on pahasti pielessä. Se näyttää koskevan, sinua ja minua ja kaikkia muita.
Niitä oikeita ihmisiä etsitään ja löydetään, kunnes on jälleen aika etsiä ja löytää. Tilastojen nojalla vain noin puolet etsimisistä ja löytämisistä päättyy pitämiseen. Pitämiseen päättyvien suhteiden onnellisuudesta ei tiedä kukaan, sillä tilastot kertovat ainoastaan pitämisestä. Tilastojen taakse kätkeytyy jättimäinen määrä sydänsärkyä ja täyttymättömiä toiveita sekä tuntematon määrä onnea.
Näin me näkemiämme merkkejä tulkitsemme.
Ennen vanhaan kaikki oli paremmin. Heinäpelloilla kohdattiin niitä oikeita, sitten solmittiin elinikäisiä avioliittoja ja perustettiin onnellisia perheitä. Ja onnea riitti, vaikka kuinka ja monen lapsen verran. Lopuksi kiikuttiin työteliään, yksinkertaisen ja hyvän elämän päätteeksi keinutuolissa, muisteltiin menneitä ja kuoltiin.
Paitsi että huh, mikä nostalgia.
Wikipedia kertoo, että nostalgia-sana on johdettu kreikan kielen sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska. Katselemme kaihoten taaksepäin ja toivomme, että pääsisimme sinne, minne kuulumme. Kotiin.
Nostalgia edellyttää historian häivyttämistä nykyisyydestä. Näin historian kerrokset, niihin liittyvät tapahtumat ja kiistat, surut ja tuskat ja täyttymättömyydet, epäoikeudenmukaisuudet ja julmuudet häviävät. Se, mikä joskus oli, näyttää luonnolliselta, oikealta ja annetulta. Kuin siellä menneisyydessä olisi se, missä meidän kuuluisi olla nyt.
Pieni aikaikkuna taaksepäin, kurkistus siihen, miten asiat joskus olivat:
Avioliitot olivat elinikäisiä siksi, ettei avioeron mahdollisuutta ollut. Sen minkä Jumala oli yhdistänyt, sitä ei ihminen voinut erottaa. Niinpä liitot kestivät eliniän, jollei niistä sitten karattu tai solmittu (eroamatta) uutta liittoa vanhan päälle. Niinkin tehtiin.
Vilkaisu keskiajan avioerokiistoihin – kyllä, sellaisiakin oli – antaa perspektiiviä siihen, etteivät liitot olleet yksinkertaisia silloinkaan. Esimerkiksi Martti Luther piti kaksinnaimista pienempänä pahana kuin avioeroa. Hän piti aviollisia kriisejä sietämättömänä vitsauksena.
Historioitsijat ovatkin pohtineet liittojen päättymisen ja avioerojen välistä suhdetta: jotkut ovat sitä mieltä, että liittojen päättymisen määrä on ollut vakio siihen katsomatta, kuinka moni avioliitto on päättynyt avioeroon. Ero ja avioero ovat nimittäin kaksi eri asiaa. Niinpä liittoja on todennäköisesti päätetty muilla keinoilla kuin avioeron kautta.
Myös ennen vanhaan on etsitty keinoja päästä pois sieltä, missä on kauheaa ja onnetonta. Hyväksyttyjen keinojen puuttuessa on ratkaisut löytyneet toisaalta. Kirveestä, karkuruudesta, kaksinnaimisesta.
On myös syytä muistaa, etteivät avioliitot perustuneet niinkään onnen etsintään, vaan kotitalouksien ylläpitämiseen, selviytymiseen sekä vaurauden ja vallan kasvattamiseen. Ne olivat myös hierarkkisesti organisoituneita niin, että mies ja vaimo olivat kuin yhtä – muttei suinkaan romanttisessa mielessä yhtä, vaan sillä tavalla, että mies oli tämän ykseyden pää, päätös- ja puhevalta. Naisilla ei siis ollut oikeuksia, jotka meille nykyisin ovat itsestäänselvyyksiä. Näin suhdedynamiikka poikkesi radikaalisti nykyisestä – oikeastaan niin paljon, ettei voida edes puhua suhteesta, eikä siksi sen dynamiikastakaan.
Lisäksi, elinikäinen liitto tarkoitti jotain ihan muuta kuin nykyään, sillä elinikä oli lyhyempi: esimerkiksi 1700-luvun Ruotsissa avioliitot kestivät keskimäärin 14 vuotta, kunnes kuolema korjasi miehen tai vaimon.
Avioero on siis oikeastaan korvannut kuoleman ja vaihtoehtoiset – usein lainsuojattomat ja traagiset — tavat päättää suhteita. Kun haikailemme koko modernin ihmisen eliniän kestäviä onnellisia suhteita, kaipaamme jotain, mitä historiassa ei vielä koskaan ole nähty. Mikäli elinikäisiä onnellisia parisuhteita voisi olla, keinot eivät löydy historiasta.
Kun mielikuvat menneestä ja toiveet nykyisyydessä puuroutuvat, oletamme, että entisajan eliniän kestäneissä avioliitoissa oltiin onnellisia, koska ihmiset osasivat jotenkin elää paremmin luontonsa mukaisesti. Olemme tuskissamme, kun emme löydä tietä tuohon samaan elinikäisyyteen ymmärtämättä hintaa, joka elinikäisyydestä maksettiin.
Nostalginen katse aikaansaa kaipuun kotiin, jota ei koskaan ollut.
*Tähän murrokseen viittasin edellisessä blogissani, kertoessani taidehistorioitsija Kirsi Saarikankaan kodin arkkitehtuuria ja perheihanteita koskevasta tutkimuksesta.
Tämä teksti liittyy sosiologisen tutkimuksen foorumille Ilmiöön perhettä ja seksuaalisuutta käsittelevien tutkimusteni pohjalta kirjoittamaani blogitekstiin, jossa käsittelen parisuhteen historiallisia kerroksia ja yhteiskuntatieteellistä ulottuvuutta syvemmin. Teksti löytyy myös omilta sivuiltani. Parisuhdetta yhteiskunnallisesta tulokulmasta käsittelevät myös blogi Miksi kaikki parisuhteen ongelmat eivät johdu lapsuudestasi?
