Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Näin viime yönä unta. Istuin kasinon pokeripöydän ääressä. Olin yksin, pöydän toisella puolella seisoi mustiin pukeutunut kortinjakaja, jolla oli käsissään valkoiset hansikkaat. Pelissä oli isot rahat, ja minulla odottava tunnelma; tiesin, että tulossa on iso voitto.
Jakaja laittoi ensimmäisen kortin pöytään. Sydämeni alkoi hakata kovaa: kortissa oli ilkeästi irvistävän rosvon kuva. Jakaja laittoi toisen kortin pöytään – sama rosvo. Ja kolmannen. Ja neljännen. Ja viidennen. Rosvoja, rosvoja, rosvoja. Yhtäkkiä ne alkoivat nauraa kovaan ääneen.
Samassa heräsin säpsähtäen.
Reilu vuosi sitten istuin kauppakeskuksen kahvilassa ystäväni kanssa. Olin yrittänyt peittää kalpeat kasvoni ja tummat silmänaluseni tökerösti meikillä, mutta kelmeä valo ei jättänyt mitään salaisuudeksi. Olin juuri kertonut pelkääväni elämää, sitä, etten tiedä mihin suuntaan kulkea.
Ystäväni katsoi minua tutkivasti ja sanoi: ”Ala kirjoittaa blogia. Kirjoita rehellisesti ja avoimesti siitä mitä sinulle nyt tapahtuu.”
Pitkä, hiljainen tuijotus.
Pudistin päätäni. Vastustin ajatusta; ei se olisi mahdollista. Pelkäsin, että julkinen avautuminen pilaisi tulevaisuuteni. Ihmisethän ajattelisivat, että tuollaista väsynyttä ja sekopäistä raukkaa kannattaa mieluummin vältellä kuin olla missään tekemisissä.
Kiitin ystävääni kahviseurasta, ja jatkoin matkaani. Yhtä hukassa kuin kahvilaan tullessani.
Ajoin Helsingistä Riihimäelle kamalassa lumipyryssä. En nähnyt metriäkään eteenpäin. Lumi jäätyi pikkuruisen citikkani lasinpyyhkijöihin niin, että jouduin jatkuvasti pysähtymään pyyhkimään jääpaakut pois niistä. Olin jo alkumatkasta vähällä kääntyä takaisin.
Mutta ei, en ollut valmis keskeyttämään matkaa, vaikka luonto tuntui sitä yrittävän. Minä halusin Riihimäelle. Jokin veti minua sinne veti vahvasti. Olin menossa tapaamaan vanhaa tuttavaani, jonka kanssa en ollut ollut tekemisissä vuosiin. Otin häneen yhteyttä, koska tiesin hänenkin tehneen ison elämänmuutoksen. Kaipasin ajatustenvaihtoa, vertaistukea.
Keskellä intialaista lounastamme hän katsoi minua: ”Minä toimitan tällaista Hidasta elämää -sivustoa, ja olemme juuri aloittamassa siellä blogi-osion. Kirjoittaisitko meille?”
Nyt istun keittiön pöydän äärellä pikkuruisessa Varbergin kaupungissa Ruotsin lounaisrannikolla. Maaliskuun lopun aurinko paistaa, on lämmintä, ja salaa olen hieman vahingoniloinen siitä, että samaan aikaan Suomessa pakastaa ja lumipyryjäkin on taas luvattu.
Aika paljon tuntuu tapahtuneen tässä kauppakeskuksen kahvilan, Riihimäen ja Varbergin välissä. Niin paljon, että en pysyisi itsekään kärryillä ellen olisi kirjoittanut.
Nähtyäni viimeöisen unen, ymmärsin: tämä yli vuoden mittainen ajanjakso elämässäni on ollut minun rosvokorttini. Sellainen kortti, joka lätkäistään pelipöytään juuri silloin, kun vähiten odottaa. Juuri silloin, kun odottaa suurta voittoa. Sellaista, jonka on ennalta määritellyt omassa mielessään. Ja sitten niitä rosvokortteja alkaakin sataa yksi toisensa jälkeen, ja ne on vain otettava vastaan, kun ei voi muutakaan. Ne muuttavat pelin suunnan, ilkkuvat että ”ähäkutti, nyt mennään meidän säännöillä!”.
Rosvokortti pakottaa päästämään irti kontrollista. Se pakottaa tarttumaan hetkeen, jolla se jaetaan. Se pakottaa heittäytymään välillä älyttömyyksiltä tuntuviin asioihin – pelottaviinkin. Se pakottaa pysähtymään lukuisia kertoja pyyhkimään jäätyneitä lasinpyyhkijöitä.
Ja joskus se pakottaa kirjoittamaan.
Ehkä minä kaikella tällä kirjoittamisellani haluaisin vain sanoa, että ei niitä rosvokortteja tarvitse pelätä. Jakamisen hetkellä ne tuntuvat kamalilta, mutta kunhan vaan uskaltaa ottaa ne vastaan ja edetä pelissä niiden mukaan, huomaa, että ne ovat isoimpia lahjoja, joita elämä voi antaa. Huomaa, että ne ovat niitä isoimpia voittoja.
