Teksti: Taru Pesonen
Olen miettinyt paljon valmistuvia tai koulunsa päättäviä. Elämää, lapsia, nuoria, millainen on heidän nuoruutensa versus omani. Luin Helsingin Sanomista (1.6.2021) miehestä, Jarno Jussilasta, joka aikoinaan kirjoitti A:n paperit ja hänen viestinsä kaikille tuloksiinsa pettyneille ylioppilaille on tämä: “Ylioppilastodistus on vain paperi, ei mikään analyysi sinusta ihmisenä. Ole ylpeä itsestäsi ja keskity siihen, mitä rakastat. Tunnista vahvuutesi ja pidä niistä kiinni. Sinun ei tarvitse miellyttää ketään muuta kuin itseäsi.”
Olen miettinyt erityisesti suorituksia. Olin aina koulussa supertunnollinen. Itkin, jos unohdin koulukirjan kotiin, ja huolellisuustauluun miinuksen, vaadin itseltäni aivan liikaa. Todistuksen keskiarvo oli aina noin 9. Myös ammatillisissa opinnoissa pärjäsin hyvin. Työelämässäkin olin tunnollinen ja sain hyvää palautetta.
Mutta myöhemmin eron jälkeen kuitenkin tuli vuosia, jolloin en pystynyt antamaan työelämälle parastani. Voimat olivat vain vähissä, tein parhaani, mutten yksinhuoltajana tehnyt huippusuorituksia. Eikö se toisaalta ole ihan luonnollista? Minä ajattelen, että on. Toisaalta tässä jatkuvan kasvun työelämässä kaiketi hiukan epähyväksyttävää. Kuitenkin vaikeiden tilanteiden alla, harvemmin ihminen pystyy parhaimpaansa. Ja ihan kaikilla on joskus vaikeaa.
Erityisesti jäin miettimään Helsingin Sanomien haastateltavan elämän käänteentekeviä kohtia (meillä varmasti on monella niitä), joita monta kertaa määritti “inhimillinen valinta”. HS:n haastattelussa Jussila kertoo kohdanneensa erään ylikonstaapelin jäätyään kaupassa kiinni korvalappustereoiden näpistämisestä: “Ylikonstaapeli kuljetti nöyryytetyn pojan kaupan läpi poliisiautoon. Autossa käytiin keskustelu, jossa pojalle valkeni, mitä rikosrekisteri merkitsisi hänen tulevaisuudelleen. Itkun päätyttyä konstaapeli kyyditsi pojan kotipihalle ja sanoi, että pidetään tämä meidän salaisuutenamme.”
Niin toivon, että näitä inhimillisiä valintoja tehtäisiin enemmän, olivat ne sitten kannustavat sanat aikuiselta tai ihminen joka luottaa kykyihisi, näkee sinussa potentiaalia ja potkii sinua oikeaan suuntaan. Uskon vahvasti, että vaikeita tilanteita tai vuosia tulee sekä aikusille että lapsille. Niin elämä vain menee. Ja työ- tai opiskelupanos voi olla arvokas, vaikkei ole antanut kaikkeaan. Usein työ tai- opintopanos riippuu voimavaroista tai elämäntilanteesta. Ihminen USEIN kuitenkin haluaa tehdä parhaansa (poikkeuksia toki on).
Uskon, että vaatimattomassakin suorituksessa on aina jotain hyvää. Kyse on näkökannasta ja valosta, miten asiaa katsotaan. Ja mihin verrataan.
Pienikin edistys voi olla kaunista ja merkityksellistä.
Ja pienikin kannustus voi välkehtiä ihmisessä ikuisesti.
