Poikkeusaika näytti minulle teeman, joka on mielestäni todella kiinnostava. Eikä tyhjene yhteen kirjoitukseen.
Teeman nimi on johtajuus.
Me kaikki olemme feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta. Joissain tilanteissa tarvitaan feminiinisyyttä: lujaa lempeyttä, luovuutta ja hoivaa. Maskuliinisuutta tarvitaan, kun on tehtävä päätöksiä, johtaa ja suojella.
Päättäjiltämme odotettiin epävarmassa tilanteessa johtajuutta. Ryhmät eivät toimi ilman johtajaa. Kun päätöksiä ei saada tehtyä, syntyy odottava olotila ja tyytymättömyys nousevat niin kauan, että joku, se joka uskaltaa, ottaa johtajan roolin. Aina on niitä, jotka tässä kohtaa purnaavat. Mielenkiintoista on se, miksi joku purnaa. Ehkä siksi että itse olisi tiennyt, että pystyisi johtajuuteen, mutta ei ”ehtinyt”. Ehkä siksi että oma alistuvuus nostaa päätään ja tulee kiukku. Johtajuus voi herättää monenlaisia tunteita. Itsetuntemuksen kannalta tämä voi olla mielenkiintoinen pysähtymisen paikka.
Suomalaisilta tuli runsaasti kiitosta siitä, että maamme johto osoitti vahvaa johtajuutta. Johtajuus lisää monessa turvallisuudentunnetta, minussakin. Tuntui hyvältä, että joku sanoi, että tästä kyllä selvitään. Oli hienoa katsoa, miten pääministeri, nuori nainen, puhui selkeästi, selkä suorassa, vaikka vastuu hänen harteillaan on valtavan iso.
Kysymys on vastuusta sekä pienissä että suurissa yhteisöissä. Jos vastuun ottaminen on vaikeaa, alistumme ja alamme roikottaa lapasiamme maata kohti. Esimerkiksi masennuksessa on tuosta kysymys. Masentuneesta tuntuu usein, ettei hän pysty vaikuttamaan itseään koskeviin asioihin.
Jos meille ei ole lapsina annettu vastuuta (ikätasoon sopivassa määrin) tai sitä on annettu liikaa, suhteemme vastuuseen vääristyy.
Lapsi tarvitsee kiitosta eikä moitetta silloin, kun hän ottaa pieniä askelia vastuun polulla. Kuka tunnustaa? Kun oma lapsi tekee asioita, katsot vierestä hetken ja ehkä sanot: ”Anna minä teen tuon loppuun” tai: ”Annas kun minä, ei tässä ole koko päivää aikaa odotella”. Noilla sanoilla lapsi oppii sen, ettei hän pysty tai osaa.
Kun vastuunotto uhkaa omaa turvallisuudentunnettamme, emme uskalla tai osaa ottaa sisäistä johtajuutta käyttöön. Mitä jos teenkin väärän päätöksen ja kadun päätöstäni myöhemmin? Tai jos syyllisyys herää helposti, estää sekin vastuunottamista. Näin syntyy alivastuullisuus. Alivastuullinen käyttäytyy usein kapinallisesti ja syyttelee muita ja viskoo vastuupallon aina vastapäätä olijalle, koska pallo on kuin polttopallo, joka kuumottaa käsiä.
Liika vastuu liian varhain uuvuttaa lapsen ja hän joutuu ottamaan vastuullisen aikuisen roolin. Nämä lapset ottavat usein aikuisina ylivastuullisen roolin ja uhraavat ja uuvuttavat itsensä. Se joka haluaa haalia (tiedostamattaan) kaikki langat käsiinsä, on se jota kiukuttaa ja jolle jää lopulta uhrin ja marttyyrin rooli.
Näissä epätasapainoisissa vastuukuvioissa kaikki voivat huonosti tai ainakin jotenkin oireilevat. Alivastuullisen tehtävä on aktivoida omaa vastuullisuuttaan ja ylivastuullisen oppia luottamaan siihen, että joku muukin pystyy ja osaa kuin hän itse.
Tänä aikana on varmasti tärkeää, että kiitämme toisiamme sekä hyvästä johtajuudesta, joka mahdollistaa huolenpidon ja lempeyden että myötätunnosta, joka pitää yllä sitä, että pienistä ja heikoista, ja vähän isommistakin, huolehditaan.
Miten sinulle poikkeusoloissa käy, kun ajattelet sisäistä soturiasi? Lamaannutko vai otatko miekkasi esiin ja otat oman voiman käyttöösi?
Toivon kortit-korttipakasta kaivoin tähän hetkeen sopivan tekstin:
“Sinä selviät kyllä. Sinussa on enemmän voimaa ja voimavaroja kuin uskotkaan”
Kurkkaa Toivon kortit tästä.
