Elämä on laittanut eteeni STOP-merkit, joissa on lukenut: katkeaminen, kuolema, ero

Tämä teksti on kirjastani 102 oivallusta elämästä:

Omaehtoinen pysähtyminen ei aina ole helppoa. Rutiinit, vähitellen täyttyvä kalenteri ja kiire pitävät mukavasti tekemässä niitä ennakkoon suunniteltuja – välttämättömiä tai vähintään hyödyllisiä – asioita. Joka aamu herää ja tekee sen, mitä eteen tulee. Useimmiten se aiheuttaa aikataulusäätöjä, sumplimista ja kognitiivisten resurssien painokasta käyttöä. Illalla nukkumaan mennessä voi todeta, että tulipahan tehtyä kaikki. Tai ainakin suurin osa. Ne loput voi sitten hoitaa huomenna tai myöhemmin. Aloittaa taas heti aamusta ja lisätä sitten listalle. Hoidettavien listalle. Näin elämä usein jatkuu: päivästä toiseen, viikosta toiseen, no niin, ehkä kuukaudesta toiseen ja hups, vuodesta toiseen. Kunnes jokin pysäyttää.

Ainakin minut on pysäytetty monta kertaa. Elämä on laittanut eteeni STOP-merkit, joissa on lukenut: katkeaminen, kuolema, ero. Sitten on ollut niitä yhteisiä vaikeita pysähdyksiä, kuten maailmanlaajuinen pandemia. Nuo hetket ovat pakottaneet huomion muualle kuin kalenterin sisältöön, hoidettaviin asioihin ja tehokkaasti toimivaan ajan suunnitteluun. Huomio on kääntynyt toisaalle, lähemmäksi: niihin ihmisiin, jotka ovat vieressä tai siihen ihmiseen, joka on kaikkein lähimpänä – eli itseen. Mitä tapahtuu, kun ei enää roikotakaan lähisuhteita siinä sivussa palvelemassa oravanpyörää? Tuo oli ehkä rumasti sanottu, mutta useinkaan resurssit eivät yksinkertaisesti riitä antamaan kaikille tai kaikelle kaikkea. Yhteys on siellä, missä huomio on. Jos on valinnut pitkään sen, että pyörät pyörivät ja muut pysyvät siinä mukana omilla kyvyillään – jos pysyvät – voi olla, että yhteys muihin on rakennettava uudelleen.

Olemmeko me sitten niitä tyyppejä, joita toisillemme haluttiin tai luvattiin olla? Jos ei olla, on tutustuttava uudelleen. Tai mitä jos töppöstä on laitettu toisen eteen siinä tahdissa, että ollaan onnistuttu ohittamaan sellaiset tunnemaisemat, mitä ei haluttu katsoa? Mitä jos elämä pysäyttää katsomaan nyt kaikkea sitä, minkä ohi on juostu jo ehkä vuosia?

Jokainen pysäytys on laittanut kolme asiaa uuteen järjestykseen elämässäni. Jokaisen niistä voi esitellä kysymyksen kautta:

1) Mitä tulen eniten kaipaamaan kuolinvuoteellani?

2) Mitä tunnetta pakenen hakemalla menestystä tai vähintään hyvää suoritusta?

3) Minkä perässä oikeastaan juoksen ja mikä on ultimaattinen maalini elämän mittakaavassa?

En olisi tässä, tällaisena, jos olisin painellut omia polkujani ilman elämän pysäytyksiä. En olisi itse osannut pysähtyä. Ei kai sellaiseen koskaan oikein ole kannustettu tai sellaista opetettu. Ja pakko sanoa, että olen hyvin kiitollinen siitä, että elämä on laittanut minut polvilleni ja pakottanut katsomaan sitä, mikä on. Tässä. Vieressä. Elämässä. Minussa. Koska kaikki se, mikä lopulta on arvokasta ja merkityksellistä, on arvokasta ja merkityksellistä vain, jos sen ääreen on osannut pysähtyä: nauttia joka solulla, jotta muisto painautuu kehon syvimpiin kerroksiin elämän kosketuksena.

Tässä kohtaa elämää on myös myönnettävä, että tehty-listojen rastit tuntuvat hetken hyvältä, mutta lopulta niiden koukku on siinä, että aina tulee uusi rasti. Merkityksellisten asioiden äärellä kaikki on jo siinä: ei tarvitse odottaa parempaa, enempää ja sykähdyttävämpää.

yli 300 sivua elämän pohdintaa ja oivalluksia löydät kirjastani 102 oivallusta elämästä: