Ennen ajattelin, että väkivalta on väkivaltaa, kun se ”näyttää” väkivallalta. Että pitäisi olla joku päin heilahtava objekti, ja sitten joku ikävä fyysinen lopputulos, johon kamera voisi zoomata. No niin, tässä se nyt tapahtui! Kuinka hassu olinkaan!
Kun nyt mietin väkivaltaa, voisin muotoilla sen merkityksen seuraavasti:
Kaikki se toiminta, joka antaa valtaa toiselle ihmiselle siinä, missä vallan kuuluisi olla ihmisellä itsellään.
Mustasukkaisuus, vahtaaminen, jahtaaminen, tilan antamattomuus sitä pyydettäessä. Haistattelu, liika impulsiivisuus tai toistuvan sotaisa käytös. (Mistä lähtien muuten läheisiään on voinut kohdella huonommin kuin tuntemattomia? Ei todellakaaan voi!) Ja niin moni muu. Huutaminen on ehdottomasti väkivaltaa, sitä ilmankin voi elää ja sen tarkoituksena on vain aiheuttaa tuskaa tai pelkoa toisessa osapuolessa.
En minä ole mikään nihilisti. Huuda sitten kerran. Joskus jokainen lahoaa ja ystävä hädässä auttaa eikä lyö lyötyä. Mutta jos huudat toistuvasti, joku ongelma sinulla on. Silloin käytät henkistä väkivaltaa ympäristöäsi kohtaan, toisinaan jopa huomaamattasi. Yrität vain hallita tilannetta, joka jostain syystä sinulle vaikuttaa vaaralliselta. Ja nyt toisen ihmisen kannattaa myös tehdä jotain eikä vain tyytyä siihen, kuinka sinä yrität ratkaista asiat kaikkien puolesta. Se ei toimi, ja jokainen päivä kasvattaa pahoinvointia, mikä on puolestaan yhteydessä suoraan fyysiseen terveyteen.
Myös jatkuva yritys muuttaa toista ihmistä tai puuttua tämän asioihin voi täyttää henkisen väkivallan piirteet. Parempi vaihtehto on antaa toisen lentää pois tai jos tämän siivet eivät vedä minnekään, potkaista pois pesästä.
Parempi on hylätä kerran ja antaa toisen löytää se oikeampi ihminen rinnalleen, kuin hylätä henkisesti joka ikinen päivä.
Uhrin vääristynyt maailma
En minä ole ainut, joka on ollut hassu.
On olemassa ihmisiä, joille ulkopuolisen täytyy suorastaan huutaa, että etkö tajua, tuohan on väkivaltaa! Sellaiset ihmiset eivät ymmärrä väkivaltaa väkivallaksi, vaikka se näyttäisi siltä ja tuntuisi siltä. Vaikka se haisisi ja maistuisi siltä. Sellaisten ihmisten maailma on vääristynyt – erittäin todennäköisesti jo lapsuudessa. Silloin, kun joku ulkopuolinen havaitsee väkivallan, sitä on yleensä kestänyt jo kauan ja tilanne alkaa olla vakava. Jotkin ihmiset todellakin ymmärtävät väkivallan väkivallaksi vasta kun siitä koituu oikeudellinen tuomio. (Älä ole yksi heistä!)
Usein väkivaltaa ei kuitenkaan huomaa kukaan muu kuin perheen sisällä olevat ihmiset. Eivätkä nämä jostain syystä puhu kirveelläkään. Niin, miksiköhän… liekö pelkäävät väkivaltaa?
Väkivallan uhri on usein huomaamattaan syyllinen tilanteen jatkuvuuteen. Lapsi ei koskaan, aikuinen lähes aina. Siinä missä terve verrokki olisi pistänyt ättäröitsijän jo pihalle, vääristynyt uhri yrittää sietää tilannetta toivomalla ja rukoilemalla, että jokin muu muuttuisi, kunhan hänen itsensä ei tarvitsisi. Valitettavan usein katseet kohdistuvat väkivaltaiseen osapuoleen, eikä kukaan kysy, mitä uhrille on tapahtunut jo ennen kuin hän lipui niin epätasa-arvoiseen suhteeseen. Varmaa nimittäin on, ettei mikään tapahdu tyhjiössä.
Kaikki me kohtaamme jonkinlaista väkivaltaa, mutta vain kaikkein rikkinäisimmät ja hylätyimmät jäävät siihen (tahtomattaankin, kun voimia ei ole). Kenties heidän isänsä tai äitinsä eivät ikinä pitäneet sylissä. Kenties he eivät koskaan saaneet kuulla olevansa rakastettuja. Niinpä he eivät ymmärrä, että arvostava turvallinen rakkaus ei ole vain ihana utopia, vaan perusasia, ihan kaiken suhdetoiminnan lähtökohta. Voi myös olla, että riitely ja rajojen ylittäminen, henkinen väkivalta, on ollut heille se normaali malli, jonka he ovat vanhempiensa suhteesta omaksuneet. Vaatii ison sisäisen muutoksen ymmärtää, ettei se ole mikään tapa elää!
Koska tunteet kuolevat?
Totuus on, että väkivaltaisia ihmisiä maailmassa riittää, ei heitä kannata jäädä katselemaan tai muuttamaan. Heihin laitettu aika, (kaikki paitsi oikeussalissa), on hukkaan heitettyä aikaa. Sen sijaan jos itse uhria ei saada suureen eheyttävään muutokseen, ei edes ero auta: tämä kapsahtaa seuraavan hyväksikäyttäjän kaulaan alta aikayksikön, useimmiten sen saman vanhan, koska tunteita on edelleen.
Tästä herääkin mielenkiintoinen pohdinta, kuinka on mahdollista rakastaa ihmistä, joka ei kohtele itseä hyvin. Ja sanomalla näin tarkoitan tietenkin hyvin jatkuvalla syötöllä: jokaisessa väkivaltaisessa ihmisessä on hyvätkin puolensa ja jokaisessa väkivaltaisessa suhteessa hyvät hetkensä. Mutta kun luottamus viedään aika ajoin, se myöskin kuluu pois. Kuinka silloin voi vielä rakastaa?
Koen, että syynä on tietynlainen ihaileva ja yksipuolinen malli rakkaudessa. Ettei rakkauden oikeastaan tarvitsekaan olla täyttymyksellistä ja tasapuolista, turvallista, vaan toisen hyvien puolien ihaileminen riittää. Niiden vastapainoksi sitten annetaan anteeksi liikaa. Se on jonkinlaista hoivan ja säälin sekamelskaa. Etenkin meillä naisilla hoivavietti on suuri.
Koska sitten tällainen rakkaus päättyy? Koska tunteet kuolevat? Näin käy silloin, kun uhri voimaantuu, alkaa rakastaa itseään ja kokee sellaista vihaa, jonka jälkeen tunteet todellakin kuolevat. Väkivaltaa käyttänyttä ihmistä ei enää kykene näkemään samoin silmin kuin ennen. Vaikka olisit palannut kymmeniä kertoja takaisin hänen luokseen, yhtäkkiä ei ole enää mitään, mihin palata. Et enää halua. Päin vastoin, haluat mahdollisimman kauas! Näet hänet nyt tervein silmin – ja alat kaivata rauhallisempaa ja arvostavampaa seuraa.
Joskus tämä väkivaltainen ”ex” voi olla kumppani, mutta ihan yhtä hyvin hän voi olla ystäväsi, äitisi, isäsi tai sisaruksesi. Samalla lailla tunteet voivat kuolla näitäkin kohtaan, sääli hiipuu.
Henkistä väkivaltaa voi olla jatkuva negatiivisuus, kontrolloivuus ja syyllistys. ”Mietoudensa” vuoksi sitä voi olla vaikea havaita siksi itsekseen – ja juuri siksi halusin tämän jutun kirjoittaa. Henkinen väkivalta on raskas, näkymätön ja naamioituva taakka, eikä siitä ole helppoa puhua.
Aina kyse ei myöskään ole narsismista, vaan periaatteessa kuka tahansa huonosti voiva tai taidoiltaan puutteellinen voi rikkoa rajojamme, kun ei muutakaan osaa. Diagnoosit ovat psykologin heiniä, meidän tehtävämme on auttaa itseämme!
Uuteen vaiheeseen
Lopuksi haluan muistuttaa, että fyysisestä väkivallasta mikään muoto ei ole ok. Tökkiminen, tönäisy tai mikä tahansa koskettaminen ilmaistessa ärtymystä on väkivaltaa. Siitä huolimatta, että näin vain on, on hyvä kommunikoida se myös toiselle.
Kun toiselle kommunikoi rajansa viiveettä, päästään seuraavaan vaiheeseen. -> Katsomaan, voiko hän niitä kunnioittaa. Usein haluamme uskoa olevamme tässä vaiheessa vuosikausia, mutta todellisuudessa vaihe on salamannopea. Muutaman virheen jälkeen kuvio on selvillä. Todellisuudessa siis tiedämme, mitä on meneillään ja -> kello on alkanut jo raksuttaa sille, milloin havahdumme, voimaannumme ja lähdemme.
Sillä muutos ei lähde toisesta ihmisestä. Avaimet ovat sinulla itselläsi, joten käytäthän niitä, kun tarvetta ilmenee.
Sydämellä, Riikka
Minusta ja palveluistani voit lukea lisää alta ja tästä.
