Me miehet vietämme liian vähän aikaa kaltaistemme keskuudessa. Karkeasti yleistäen, näin tuppaa käymään etenkin parisuhteessa eläville.
Meillä ukoilla on jos jonkinmoista traumaa ja kipupistettä. Kuten tiedämme, emme ole pääsääntöisesti järin hyviä niiden käsittelemisessä. Vetäydymme ennemmin kuin avaudumme. Menemme metsään ja kiskomme kannon juuriltaan sen sijaan, että istumme alas puhumaan terapeutille.
Toki käypä keinoja nekin.
Naiset katsovat vierestä päätään pyöritellen ja paremmin tietäen. Kuinka moni heistä onkaan pyrkinyt parantamaan kumppaniaan? Varovasti vihjaten tai riuskasti ohjaamalla, kuinka tulee toimia. Ajatellut toiveikkaana , että “kun minä näin teen ja toistuvasti jankkaan, hän lopulta ymmärtää ja muuttuu.”
Ja kun hän muuttuu, kaikki muuttuu.
Mutta perkele, kun ei muutu.
Mies kaipaa omiensa luo
Mies kaipaa toisinaan myös omiensa seuraa. Sitä yhteyttä, jossa lepää vertaistuellisuus ja veljeys. Yksi syy kollektiivisen miehen sisäiseen jumiin lienee se, että olemme tottuneet sisäsiistiin ja kesytettyyn versioon itsestämme. Pidämme sitä normina. Viikonloppu äijien kanssa kalskahtaa epäilyttävältä ja ”hallitukselta” täytyy siihenkin anoa erikseen lupa. Telmiminen ei ole suotavaa, koska se on pienten poikien hommaa. Ja tunteistakin tulisi kyetä puhua vain sovitulla tavalla.
Uskoakseni on perin yleinen parisuhteen kompastuskivi, että kaikki asiat pyritään ratkaisemaan suhteen sisällä. Ikään kuin sen ulkopuolelta ei löytyisi tarvittavia työkaluja. Ainakaan sellaisia, joita olisi suotavaa käyttää.
Meillä miehillä on yhteinen kokemus juurikin miehenä olemisesta. Siihen liittyvistä kivuista sekä sen mahdollistamista iloista. Miehiin kohdistetuista odotuksista ja velvoitteista. Ne ovat kokemuksia, joissa ymmärrämme toinen toisiamme. Mutta vain jos suostumme altistamaan itsemme kohtaamisille.
Sillä miehenä eheytyminen ei tapahdu pakenemalla, vaan kohtaamalla.
Mutta mistä ihmeestä miehen pitäisi eheytyä?
Miehen kollektiivinen häpeä
Mies ei ole häpeänsä kanssa erillinen muista sukupuolista. Jokaisella meistä on jonkinlainen risti kannettavana.
Joissain asioissa meidän miesten on silti matkattava kaltaistemme luo, mikäli haluamme tulla nähdyksi ja kuulluksi tavalla, joka mahdollistaa eheytymisen siitä, mikä pitää meitä otteessaan. Se on usein häpeä, jonka juuret ovat kaivautuneet siihen harhaan, että olemme miehenä jotenkin erikoisia tai poikkeuksellisia. Että emme voi olla normaaleja, koska ajattelemme tai tunnemme näin.
Siitä häpeästä eheytyminen alkaa nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksesta. Sen sisäistämisestä, että muut tunnistavat kokemukseni ja siitä kumpuavan häpeän. En ole sen kanssa yksin.
Pojasta mieheksi kasvaminen tapahtuu ennen kaikkea muiden miesten silmien alla. Seurassa, jossa tulemme tunnustetuksi ja kunnioitetuksi omina itsenämme ja keskenämme tasavertaisina.
Tällaista riitinomaista tilaa tulisi vaalia. Se tapahtuu jo nyt useasti saunan lauteilla olut-tölkki kourassa. Yhtälailla se on ollut (ja on yhä) useamman miehen asettumista piiriin tavalla, joka mahdollistaa keskinäisen jakamisen. Tarinat, kokemukset, opetukset, vitsit ja pierut.
Kun saamme tuoda kipumme ja häpeämme näkyville, niistä tulee tunnistettavia. Kun yksityisen tuo näin julki, siitä tulee yhteistä. Kun sanoitat ääneen sen, jonka olet oppinut sairaudeksesi, saatkin huomata sen olevan kollektiivinen kokemus. Yksikään neuvo tai viisaus ei voi selättää sitä kokemusta, kun muut kaltaisesi näkevät ja tunnustavat todellisen olemassaolosi – sen kaikkine sävyineen.
