“Olen onnellinen”, totesi korkeushyppääjä Ella Junnila Pariisin olympiakisoissa, penkin alle menneen karsinnan jälkeen. Maine ja mammona jäi odotuttamaan itseään.
Kotikatsomossa moni pyöritteli päätään. Kuinka on mahdollista, että omassa suorituksessaan juuri epäonnistunut urheilija vakuuttaa onnellisuuttaan? Eikö hänen pitäisi hävetä ja olla tuskallisen tyytymätön tilanteeseen?
Junnilan kommentointi nosti mieleeni keskustelun olympiavoittaja Tapio Korjuksen kanssa, jonka sain käydä erään aiemman kirjani tiimoilta. Korjus totesi, että urheilijan ei pidä olla koskaan tyytyväinen. Hän lisäsi kuitenkin samaan lauseeseen, että “onnellinen voi olla koko ajan.”
Hetkinen, tämä vaatii toiston:
Tyytyväinen ei tarvitse olla,
mutta onnellinen voi olla koko ajan.
Onnellisuus ei ole sama asia kuin tyytyväisyys
Törmään häkellyttävän usein onnellisuusharhaan. Käsitykseen, että onnellisuus olisi synonyymi tyytyväisyydelle tai este omien rajojen testaamiselle. Ikään kuin se olisi vastakohta sille perisuomalaiselle puurtamiselle, joka kiteytyy Marjo Matikaisen “havuja perkele” -huutoon tai edesmenneen Mika Myllylän ikoniseen Via dolorosa -kuvaan suolla.
Kaikkihan sen tietävät, ettei Rocky Balboankaan käsi nouse voittajan merkiksi kohti kattoa ilman, että ensin on käyty lähes kuoleman porteilla. Perinteinen draaman kaari on iskostettu syvälle käsitykseemme onnistumisesta, jossa se tapahtuu kärsimällä ja uhrautumalla.
Epäonnistumisen hetkellä on tärkeää laittaa kädet kasvojen eteen ja hävetä. Tuona hetkenä ilmaistu onnellisuus koetaan herkästi teennäisenä tai ylimielisenä.
Kuinka hän kehtaa?
Hänhän juuri mokasi.
Eikö hänen pitäisi kantaa vastuun tästä?
Epäonnistumisen hetkellä ihmisen käyttäytymiseen ladatut odotuksen kirkastavat sen turvallisuuden tarpeen, jota hamuamme ympäristöstämme. Kun asiat tapahtuvat odotustemme mukaisesti, koemme hallitsevamme omaa elämäämme ja ympäristön turvallisena.
Kun joku poikkeaa totutusta ja toteaa epäonnistuessaankin olevan onnellinen, sisäiset hälytyskellomme soi. Eihän tämä ole normaalia (eikä siten turvallista).
Onnellisuus on parhaimmillaan kilpailuetu
En äkkiseltään keksi jalompaa pyrkimystä, kuin olla onnellinen siinä, missä juuri sillä hetkellä on. Tiedostaa läsnäolevan hetken ainutlaatuinen virtaus. Tunnistaa mahdollisuus ilman, että ripustautuu siihen.
Vaikka tietty lähestymiskulma vetoaa perustellusti ihmislajin selviytymiseen nimenomaan kilpailemisen ansiosta, ei ole montaakaan tilannetta, jossa toisiin vertaaminen tai tulokseen ripustautuminen olisi yksittäisen ihmisen kannalta hyödyllisempää, kuin onnellisuuden maksimointi. Sen, että riippumatta muuttuvista ulkoisista tekijöistä, voin nauttia juuri siitä kohdasta, missä elämäni taipaleella satun olemaan.
Vapaus kurottaa siitä ymmärryksestä, että oma onnellisuus ei ripustaudu odotuksiin. Ei varsinkaan muiden minuun osoittamiin, mutta ei myöskään itse itselleni asettamiin.
Tyytymättömänä, voin yrittää uudelleen ja paremmin, mutta olla silti onnellinen. Testata rajojani rakkaudesta, ei pelosta käsin.
“Pääsin nauttimaan (olympialaisista) ilman ahdistusta, tuskaa tai kyyneliä”, Junnila totesi oman onnellisuutensa syyksi.
Pakahdun. 💚
