Riippuvuuksista irti päästäminen ei ole ollut minulle helppoa. Jos olisi, tuskin olisin käyttänyt niin suuren osan elämästäni niiden kanssa kamppailemiseen. Minulta on vaadittu roppakaupalla kärsimystä ennen kuin olen edes harkinnut suunnan muuttamista ja irti päästämistä.
Miksi jotkut jäävät junnaamaan vuosiksi, vuosikymmeniksi, loppuelämäksi samaan kuoppaan, samoihin tarinoihin. Ja miksi jotkut lähtevät muutoksen tielle?
Onko niin, että vaikka toisaalta on halu muuttua, on myös puoli, joka ei halua muuttua?
Missä kohtaa halu muuttua tulee vahvemmaksi kuin halu pysyä vanhassa?
Muutoshan on aina kivuliasta. Se heittää tuntemattomaan ja epämukaviin tunteisiin.
Milloin olen valmis ottamaan vastaan sen epämukavuuden, joka syntyy, kun en tartu riippuvuuden kohteeseen? Siitähän irti päästämisessä on loppujen lopuksi kysymys.
Näiden kysymysten pohtiminen sai minut muistelemaan taivaltani syömishäiriön kanssa. Se hiipi elämääni niin salakavalasti, etten edes ollut tajunnut, että minulla oli se. Selitin itselleni, että en ole bulimikko, koska oksennan vain silloin tällöin. En tee sitä joka päivä. Klassinen esimerkki riippuvuuteen liittyvästä kieltomekanismista.
Käännekohdassa
Minun kohdallani terapia ja mindfulness eli tietoisuuden taito olivat lopulta niitä ratkaisevia tekijöitä, jotka muuttivat koko elämäni ja riippuvaisen käytökseni suunnan.
Syömishäiriön kanssa olennaisessa osassa oli myös polulleni osunut ihminen, joka näki haitallisen käyttäytymiseni lävitse. Vaikka pystyin vedättämään itseäni, häntä en pystynyt.
Muistan hänen kysyneen, haluanko oikeasti luopua oksentelusta, ahmimisesta ja itsesäälistä. Ensiksi en halunnut. Se oli ookoo. Hän ei tuominnut minua. Minun oli vain myönnettävä itselleni, että halusin haitallista käyttäytymistä enemmän kuin irti päästämistä ja toipumista. Se oli karua, mutta se oli totuus.
Mindfulnessin ja meditaation kautta tietoisuuteni lisääntyi koko ajan. Asioiden näkeminen sellaisina kuin ne ovat ja totuuden myöntäminen olivat avainroolissa, kun aloin vähä vähältä nähdä sen tyhjyyden, joka ahmimis-oksenteluprosessiin liittyi. Kieltämällä ongelmani en voinut nähdä ongelmaa. Sitä kun ei ollut.
En pystynyt enää vedättämään itseäni sen jälkeen, kun aloin lähettää mentorilleni päivittäin listan niistä asioista, joita söin ja join. Aloin nähdä omien valintojeni ketjun ja toksisuuden. En päässyt karkuun minkään selitysten taakse. Olin täysin auki ja haavoittuva. Sitten tuli halu muuttua. Halu päästää irti.
Irti vanhasta, kohti uutta
Retkahduksia tuli muutaman kerran, kun palasin vanhoihin käyttäytymismalleihin. Niissä tilanteissa sätin ja arvostelin itseäni. Koin olevani täysi luuseri. Häpeä ajoi minua syvemmälle haastavuuteen ja retkahdin taas.
Tämän noidankehän katkaisi itsemyötätunto. Tiedostin sen kärsimyksen ja kivun, joka syömishäiriööni liittyi. Aloin suhtautua itseeni lempeämmin eli samalla tavalla kuin olisin suhtautunut hyvään ystävään. Tuskin haukkuisin häntä retkahduksen jälkeen tyhmäksi. Miksi sitten tein niin itselleni? Kun aloin olla itselleni ystävällinen, haastavat tunteet, kuten häpeä, eivät enää lisääntyneet. Paine alkoi laskea.
Aloin huomata myös entistä nopeammin, kuinka itse asiassa automaattiseksi luulemassani ketjussa oli kohtia, missä pystyin valitsemaan. Kysymys oli, mitä halusin valita. Ei-oksentaminen vaati sen, että jouduin kohtaamaan ne haastavat tunteet, jotka se auttoi sysäämään pois. Oli todella tukalaa olla oksentamatta, jos olin ahminut.
Pikkuhiljaa näin enemmän ja enemmän syy-seuraussuhteita. Tajusin, että minun täytyy vähentää sitä taakkaa, joka johtaa retkahdukseen. Eli pienentää syömisen annoksia ja käsitellä (lue: tuntea) haastavat tunteet.
Tapahtui ihme. Kun toin tunteita päivänvaloon, ne leppyivät ja niiden voima pieneni, Kun ei ollut haastavien tunteiden aiheuttamaa painetta, ei tarvinnut hankkiutua siitä eroon oksentamalla. Mikä vapaus!
Viisaampia valintoja
Edelleen silloin tällöin, kun ahmin itseni täyteen, tulee kuin salakavalasti halu oksentaa. En kuitenkaan jää keskustelemaan mielessäni tuon halun kanssa, vaan annan haastavien tunteiden olla läsnä vaikka vain hetken, kunnes tarvittaessa teen jotain, mikä saa ajatukset pois oksentamisesta. Seuraavalla kerralla voin kohdata haastavuutta hieman enemmän. Tietoinen välttely on joskus viisautta.
Tiedän myös sen, että jos annan itselleni luvan oksentaa nyt, seuraavan kerran kynnys luvan antamiseen on matalampi. Mutta jos sinnittelen, seuraava kerta vastustaa kiusausta on helpompi.
Minulla on nykyään valta valita. Minulle se on merkki siitä, että olen toipunut syömishäiriöstä.
