Kiitollisuus on tutkitusti myönteinen ja hyvinvointiamme ravitseva voima. Voima, joka vahvistaa myös keskinäisiä ihmissuhteitamme.
Aito, sydämestä kumpuava kiitollisuus on pysähtymistä kaiken sen hyvän äärelle, mitä meillä ja ympärillämme on. Se on myös kaikkien kanssakulkijoiden arvostusta, jotka ovat kyseiseen hyvään jollain tavalla myötävaikuttaneet.
Kun kiitollisuuteen liitetään velan käsite, ollaan kuitenkin kielteisten ja epämiellyttävien tunteiden äärellä. Kiitollisuudenvelkaan liittyy oletus vastapalveluksesta: ”Kun minä teen tai annan sinulle, niin sitten sinäkin minulle.”
Kiitollisuudenvelka voi kohdistua esimerkiksi saamiimme palveluksiin, apuun, lahjoihin tai rahaan. Isommin ajateltuna, saatamme kokea olevamme aidon kiitollisuuden sijaan velkaa menneille sukupolville ja koko elämällemme. Velkaa, jonka takaisinmaksua emme ehkä koskaan pysty suorittamaan.
Antaminen ja auttaminen tuottavat hyvinvointia silloin, kun asialla on vilpitön ja iloitseva sydän. Kun luottaa hyvän kiertoon, siihen, että se tulee takaisin joskus myöhemmin, jollain muulla kuin itse odottamallamme tavalla.
Jos pyyteettömän antamisen sijaan odottaa vastapalvelua, jota ei sitten tulekaan, seurauksena on pettymys. Toinen toisensa jälkeen. Äärimmillään täyttymättömät odotukset aiheuttavat marttyyriyttä ja uhriutumista. ”Minä autoin ja annoin enkä juuri kiitosta saanut, vastapalveluksesta puhumattakaan.”
Antaminen voi ilmetä myös hyvyyteen naamioituneena pahana, manipulointikeinona saada avun vastaanottaja riippuvuussuhteeseen. Ehkä ikuiseen kiitollisuudenvelkaan ja alemmuuteen. Arvokkaan – usein taloudellisen – lahjan saanut osapuoli saattaa kokea kiitollisuudenvelantunteen jopa ylivoimaiseksi kannettavaksi. Liian raskaaksi ja monenlaisiin palveluksiin velvoittavaksi epämääräiseksi möykyksi sydämessä, rinnassa ja mielessä. Armopaloiksi. Ja itsensä siinä ohessa huonoksi ja riittämättömäksi luuseriksi.
Monen meistä onkin helpompi antaa kuin saada, juuri tuosta epämiellyttävästä velkavelvoitteentunteesta johtuen. ”Minä kyllä pärjään ihan omillani.” Jopa hädän hetkellä oma tarvitsevuus voi tuntua häpeälliseltä heikkoudelta ja elämässä epäonnistumiselta.
Itselläni oli ystävä, jolle esimerkiksi pienten tuliaislahjojen vastaanottaminen oli vaikeaa. Jos olin hänen luonaan yökylässä ja vein tuomisinani vaikka suklaarasian, niin hän suurin piirtein tunki sen lähtiessäni takaisin kassiini. Hän sanallistikin useasti sen, ettei halua jäädä kiitollisuudenvelkaan. Pisti miettimään, miten isoon kiitollisuudenvelkaan minun olisikaan pitänyt jäädä, koska sain yöpyessäni häneltä täyden ja runsaan ylläpidon. Valitsin olla jäämättä, mutta ystävyys kävi liian raskaaksi.
Kiitollisuudenvelkaan liittyy häpeän lisäksi “täytymisen” tunteita ja syyllisyyttä. Sellainen velka, jota ei millään pysty maksamaan takaisin voi nostattaa myös vihaa, kaunaa ja katkeruutta.
Antaminen ja vastaanottaminen ovat kauniita ja tärkeitä yhteenkuuluvuuttamme ja hyvinvointiamme ylläpitäviä elämänilon runsauttajia aina, kun niihin ei liity vähäisiäkään vastavuoroisuuden vaateita eikä velkataakkoja. Ei antajalla eikä saajalla.
Voit lukea kiitollisuuden hyvinvointia ravitsevista vaikutuksi kirjastani, jonka voit tilata täältä
