Susanna Ahvalo on luokanopettaja, riippuvuuksien kokemusasiantuntija, mindfulness-ohjaaja sekä Positiivisen psykologian valmentaja PPC®. Erikoisosaamisena hänellä on mindfulness ja addiktiot. Susannan ohjauksen ja valmennuksen keskiössä on positiivinen psykologia, eli kiinnostus siihen, kuinka ihminen löytää kukoistuksensa ja tiedostaa voimavaransa. Susannalla on yritys nimeltä Onnellisuuspaja.
Jo pienenä koin olevani erilainen kuin muut. Vertasin sisintäni toisten ulkoiseen kuvaan ja kokemuksena oli jatkuva arvottomuus.
12-vuotiaana mukaan tulivat päihteet. Ne antoivat minulle mahdollisuuden olla kuka tahansa, näytellä harjoittelematta. Teini-iässä ja varhaisessa aikuisuudessa päihteiden käyttö oli rituaali. Se oli tapa tulla porukan jäseneksi.
Päihteiden vetovoimaa lisäsi myös se, että joissain piireissä minua ihailtiin siitä, että pystyin juomaan niin paljon. ”Susanna pystyy juomaan miehiä pöydän alle.” Naureskelin ja tunsin ylpeyttä. Minut huomattiin.
Kun alkoholismi eteni, en juonut enää porukoissa, vaan yksin kotona. Salailu ja häpeä lisäsivät jo ennestään valtavaa kuilua minun ja muiden ihmisten välillä. Näyttelin osaavani elää ja olla ihminen.
Erillisyyden kokemus hellitti merkittävästi, ja kun astuin päihdehoidon kautta vertaistukiyhteisöjen pöytien ääreen. Yhtäkkiä löysin paljon ihmisiä, joiden tarinoihin samaistua. Ulkopuolisuuden tunne ei kuitenkaan kadonnut täysin. Kun katson taaksepäin, uskon sen johtuneen siitä, että en ollut tehnyt sisäistä työskentelyä perusteellisesti, vaan käsitellyt asioita enemmänkin älyllisellä tasolla. Odotin, että joku ulkopuolinen asia tai ihminen korjaisi minut.
En tiennyt kuka olin, mistä unelmoin, mitkä ovat vahvuuteni, mitkä ovat heikkouteni. Minun ja muiden ihmisten välillä oli näkymätön raja-aita. Pystyin astumaan toisten ihmisten puolelle erilaisten läheisriippuvaisten roolien kautta ja olemaan hetken se, mitä oletin muiden haluavan minun olla.
Toipumisen uusi taso alkoi avautua siitä, kun aloin kiinnostumaan aidosti yhteydestä itseeni. Astuin pois uhrin roolista, kun ymmärsin, että minulla on ratkaisun avaimet sisäisessä viisaudessani. Koin, että jollain tapaa valot syttyivät ja aloin kulkea omaa voimaani kohti.
Paradoksaalisesti tuo voima löytyi sisäisen haavoittuvuuden kohtaamisesta. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman läheisten ihmisten rakastavaa ja turvallista kannattelua. Sitä varten minun on pitänyt oppia erottamaan, mitkä ihmissuhteet ovat minulle hyväksi ja mitkä eivät.
Uteliaan ja ystävällisen asenteen siivittämänä aloin kiinnostua pienin askelin siitä, mistä minut on tehty. Mitä enemmän uskalsin työntää syrjään paksuja unohduksen verhoja ja tuoda valoon sitä, mikä oli ollut piilossa, sitä helpompi minun oli olla. Häpeästäni, pelostani ja kärsimyksestäni tuli ihmisten asioita. Aloin ymmärtämään, että en olekaan perustavalla tavalla epäkelpo. Elämän haastavuus kuuluu kaikille.
Kun aloin löytää yhteyden itseeni, pystyin päästämään irti siitä pakkomielteisestä uskomuksesta, jonka mukaan minun oli löydettävä itseni muista. En ollut enää ulkopuolisen määrittelyn varassa.
Tästä lähtökohdasta olen voinut liittyä aidosti muihin ihmisiin. Tulla ihmiseksi ihmisten rinnalle. Tulla tilaan, jossa ei ole tarve paeta riippuvuuksiin ja haitallisiin käyttäytymismalleihin. Tuo tila on vapautta.
