Susanna Ahvalo on luokanopettaja, riippuvuuksien kokemusasiantuntija, mindfulness-ohjaaja sekä Positiivisen psykologian valmentaja PPC®. Erikoisosaamisena hänellä on mindfulness ja addiktiot. Susannan ohjauksen ja valmennuksen keskiössä on positiivinen psykologia, eli kiinnostus siihen, kuinka ihminen löytää kukoistuksensa ja tiedostaa voimavaransa. Susannalla on yritys nimeltä Onnellisuuspaja.
Kasvoin ympäristössä, jossa mikään ei ollut varmaa. Aikuisiin ei voinut luottaa. Mitä tahansa saattoi tapahtua. Turvattomuus, päihteiden käyttö, häpeä köyhyydestä. Nämä traumaattiset tapahtumat eivät itsessään olleet syitä riippuvuuksiin, vaan oleellista oli se, kuinka tulkitsin ne. Ne uskomukset, jotka noista tulkinnoista kumpusivat, ovat olleet riippuvuuteeni polttoaine läpi elämäni. Olen arvoton. En ole rakkauden arvoinen.
Näiden uskomusten ajamana pikku-Susanna oppi olemaan itsenäinen ja huolehtimaan itsestään. Otin kantaakseni omien ja aikuisten tunteiden raskaan taakan. Puuhastelu tarjosi keinon pitää haastavat tunteet käsivarren mitan päässä. Vaikka kuinka pinnistelen ja ponnistellen, miksi minusta kuitenkin tuntuu siltä, etten kuulu joukkoon, että olen jollain tavalla viallinen?
Minua kehuttiin siitä, kuinka hän on ikäistään kypsemmän oloinen ja osaa toimia kuin aikuinen. Kukaan ei nähnyt sitä pelkoa, joka varjeli herkkää ja haavoittuvaista sisintä.
Jo alakoulun ensimmäisillä luokilla selailin Suosikkia haaveillen rokkimaailman vapaasta ja vastuuttomasta elämästä. Tiesin jo silloin, että päihteet ovat vastaus kärsimykseeni. Ei siis ollut ihme, että heti ensimmäisestä kunnon kännistä jäin riippuvuuden salakavalaan koukkuun. Minulla oli keino pitää itseni suojassa ja salassa.
Jokainen uusi parisuhde, jokainen nousuhumala, jokainen tilille tullut rahasumma, jokainen Instagram-tykkäys, jokainen uusi vaate oli lupaus siitä, että kaikki helpottaa, että kohtaamatonta ei tarvitse kohdata. Miksi sitten kipu vain kasvaa? Tyhjyys tyhjenee? Pimeys pimenee?
Myös raittiina voi mennä pohjaan, eli siihen sille tasolle, mitä alemmas ei halua enää mennä. Olen ollut siellä. Paradoksaalisesti tie vapauteen on tullut sen kautta, että olen uskaltanut mennä läpi. Läpi lapsuuden traumojen, läpi toksisten uskomusten, läpi pimeyden ja suojamuurien.
Rohkeuteni ei ole riittänyt ja vielä siihen, että olisin päässyt pimeyden ytimeen asti, sanattomiin traumoihin. Rohkeuteni kuitenkin kasvaa päivä päivältä, hetki hetkeltä, hengitys hengitykseltä. Jokainen kohtaaminen aidon itseni kanssa antaa minulle ja kokemuksen siitä, että tänä päivänä voin valita. Voin valita olematta tarttumatta riippuvuuksiini. Kaikki järjestyy tavalla tai toisella. Kaikki on hyvin.
Olen arvokas. Olen rakkauden arvoinen.
