Kun sain 15-vuotiaana koululääkäriltä kuulla sairastavani nivelreumaa, tiesin kyllä, minkälaisesta sairaudesta on kyse. Useammalla sukulaisellani oli reuma. Tiesin, että se tulisi aiheuttamaan kipua ja heikentäisi toimintakykyäni, mutta sen lisäksi sormeni ja varpaani tulisivat vääntymään ja ulkonäköni muuttumaan.
Muistan, miten diagnoosin saatuani tuijotin koulun ikkunasta sateiselle kadulle ja tein kaksi päätöstä. Ensiksi päätin, että tapahtuipa mitä tahansa minusta ei tulisi koskaan katkeraa. Toinen päätökseni oli, etten koskaan arvostelisi ja moittisi ulkonäköäni.
Miten tavallista onkaan, että varsinkin me naiset peiliin katsoessamme mollaamme itseämme. Jos ei ihan ääneen, niin ainakin sisäinen puhe soimaa ulkonäköämme, milloin mistäkin syystä. Kuka kokee olevansa liian laiha, kuka liian lihava, kuka muuten vaan vääränmuotoinen. Kenellä on liian iso nenä, kenellä korvat, kenellä maha. Kenellä roikkuu luomet, kenellä allit, kenellä tissit. Arvosteltavien asioiden lista on loputon.
Meidän on tosi vaikea löytää itsestämme kauneutta tai edes kauniita kohtia itsestämme. Kulttuurissamme on hyväksyttävämpää moittia itseään kuin sanoa jotain arvostavaa omasta ulkonäöstään.
Vaikka olen aika hyvin onnistunut pitämään kiinni päätöksestäni olla arvostelematta ulkonäköäni, itseni kokeminen kauniiksi onkin huomattavasti vaikeampaa. Tuntuu hirveän pelottavalta kirjoittaa tähän, että reumasta huolimatta olen ihan mukiinmenevän näköinen. Ja huomaatko, että en voinut sallia itseni sanoa, että olen ihan hyvännäköinen tai jopa kaunis? Pikkuisen piti kuitenkin vähätellä ja silti koko sisäinen hälytysjärjestelmäni vilkkuu punaisella: Näin ei saa sanoa!
Miksi emme uskalla tuntea itseämme kauniiksi?
Miksi emme saa arvostaa itseämme ja ulkonäköämme?
Miksi me emme saa puhua ulkonäöstämme arvostaen?
Itsensä arvosteleminen ja moittiminen on sosiaalisesti ihan hyväksyttävää, mutta missään nimessä ei saa todeta, että on hyvä tai kaunis. Itsestään kauniisti puhuminen tuntuu lähes synniltä. Emme uskalla tehdä sitä edes hiljaa sisällämme. Ei ole mikään ihme, että olemme sokeutuneet omalle kauneudellemme.
Kuitenkin jokaisessa meissä on kauneutta. Ensimmäinen askel oman kauneutensa muistamiseen on lakata arvostelemasta itseään. Yksinkertaisesti kieltäytyä mollaamasta itseään. Kun saamme sisäisen ääninauhamme kiinni pyörittämästä samoja vanhoja moitteita, niin voimme onnitella itseämme asian tiedostamisesta. Tiedostaminen on avain muutokseen. Sillä hetkellä voimme sanoa Stop! Nyt riittää! En suostu enää moittimaan ja vähättelemään itseäni.
Samalla voimme lohduttaa sisäistä minäämme lempeillä sanoilla ja rakastavalla asenteella. Voimme luvata itsellemme, että tänään aion arvostaa ja rakastaa itseäni.
Jokainen meistä säteilee kauneutta. Katselepa joskus kauppakeskuksessa ihan rauhassa ohitsesi käveleviä ihmisiä. Etsi jokaisesta ohikulkijasta jotain kaunista. Tulet yllättymään, että jokaisesta löytyy jotain kaunista.
Eikä kauneus liity mitenkään ulkonäköömme tai vartalonmuotoomme. Kauneuden takia meidän ei tarvitse kuntosalilla piinata itseämme tai käyttää huippukalliita ryppyvoiteita.
Kauneutemme säteilee silmistämme ja väreilee hymyssämme. Kauneutemme hehkuu tavassamme suhtautua itseemme ja muihin myönteisesti ja kannustavasti.
Kauneutemme on rakkautta itseämme, muita ihmisiä ja elämää kohtaan. Kauneutemme on sisäistä lempeyttä, armollisuutta, itsensä hyväksymistä ja arvostamista. Anna kauneudellesi lupa säteillä, sillä sinä olet kaunis.
Lue lisää kirjastani, miten Olet kaiken hyvän arvoinen
Tutustu koulutus- ja valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ.
