Voimakkailla kehon ja mielen reaktioilla ja kokemuksilla – myös kivuilla – on usein juurisyynsä menneisyydessä. Voi olla, etten kokijana lainkaan pääse kiinni siihen, miksi koen tiettyjä asioita mielestäni liiallisen voimakkaasti. Hankalimmillani en edes kykene vaikuttamaan niihin; en reaktioiden alkamiseen, jatkumiseen tai loppumiseen.
Tarinallisen, kielellisen muistamisen lisäksi meillä on niin kutsuttu implisiittinen eli ”kehon kyky muistaa”. Tämä kehomuisti näyttäytyy meissä juurikin edellä mainittuina reaktioina ja kokonaisvaltaisina kokemuksina, joihin emme välttämättä saa kovin helposti otetta. Saatan alkaa ennakoida ja jopa pelätä reaktioitani, josta muodostuu uusi ”kerros” reaktiivisuudelleni. Pelko lisää entisestään kehoni tarvetta suojautua jännityksillä.
Tarinallinen muistaminen käynnistyy meissä vasta muutaman vuoden iässä. Silti kokemamme asiat muuntuvat muistoina, kun aikaa kuluu. Muistomme värittyvät muiden ihmisten kertomuksista ja tulkinnoista, mutta myös omat tulkintamme saattavat ajan myötä muuttaa sitä tarinaa, jolla puhumme omistakin kokemuksistamme.
Kehon kokemissa muistoissa on taas kyse siitä, että kokemamme elämäntapahtumat jäävät ”jäljiksi” keskushermostoomme. Nämä jäljet voivat näyttäytyä jähmettymisinä, jännityksinä, kipuina, lamaantumisina, hengityksen ja muiden autonomisen hermoston toimintojen reaktioina. Tämä jäljen syntyminen tapahtuu niin automaattisesti meissä, ettemme pysty siihen sillä hetkellä vaikuttamaan. Varhaisten elinvuosiemme aikana meillä on käytössä vain tämä implisiittinen osa, koska kykyä tarinalliseen tapahtumien ja kokemusten käsittelyyn ei vielä ole olemassa. Ja vaikka tarinallinen muistaminen onnistuukin myöhemmin, silti tämä kehon kyky muistaa on meillä olemassa aina elämämme loppuun asti.
Näitä jälkiä on meillä monenlaisia, myös positiivisia. Mutta koska hermostoomme on koodattu kyky välttää uhkia ja vaaroja, senkin vuoksi uhkaaviin tilanteisiin liittyvät tapahtumat jättävät useimmiten meihin isommat jäljet. Toisaalta viisasta, mutta toisaalta myös kuormittavaa ja voimiamme kuluttavaa tulevaisuutta ajatellen.
Ulkopuolelta tulevat aistimukseni muuttuvat fysiologiaksi minussa.
Ihmisten välinen kanssakäyminen (verbaalinen ja nonverbaalinen vuorovaikutus) muuttuu fysiologiaksi minussa.
Sisäinen puheeni (ajatukset ja uskomukset) muuttuu fysiologiaksi minussa.
Sisäiset kehontuntemukseni tulkitaan aivoissa ja ne muuttuvat tulkinnan perusteella uudeksi reaktioksi (fysiologiaksi) minussa.
Hermostoni pyrkii siis joka ikinen hetki, myös nukkuessani, huolehtimaan siitä, että koko organismini, kehomieleni, on turvassa. Mikäli olen elänyt stressaavaa elämänvaihetta pitkään, ei ole mikään ihme, että herkistynyt hermostoni esimerkiksi herättää minut keskellä yötä äänien tai muiden ärsykkeiden vuoksi. Hermostossani oleva ”autopilotti” kääntää on/off-nappulani päälle, kun pienikin vaaran merkki on olemassa. Osa minua siis tulkitsee ja myös ennakoi ei-tietoisessa tilassa eri ärsykkeitä vaarallisiksi, jonka vuoksi on syytä pysyä hereillä.
Tällainen herkkyys myös muokkaa omaa tarinaani itsestäni ja selviytymisen mahdollisuuksistani.
Näin tapahtuu siis ihmisille, jotka ovat herkistyneet kokemaan uhkaa ja vaaraa esimerkiksi traumaattisten kokemusten seurauksena. Sama voi silti tapahtua ihmisille, joilla lähtökohtana on mistä tahansa syystä syntynyt kipuoire. Kipu voi lähtökohdiltaan syntyä onnettomuuden, tapaturman tai muun vastaavan seurauksena, mutta kipu voi alkaa myös ilman mitään kudokseen tulevaa vaurioita. Silti kipu on todellinen kokemus.
Stressin, trauman ja kivun välisiä yhteyksiä on tutkinut mm. tunnettu kehollisten traumaterapioiden kehittäjä Peter Levine. Hänen ja Maggie Phillipsin kirjassa ”Freedom from Pain” kipukokemukset luokitellaan neljään eri luokkaan. Tämä ei tarkoita sitä, että kipua potevalla olisi kivun taustalla vain yksi tekijä, vaan yhdellä ihmisellä voi taustalla olla myös useita ao. tekijöitä ja syitä:
• Onko kivun taustalla onnettomuus, loukkaantuminen, sairastuminen tai muu vastaava vakavampi elämäntapahtuma, joka voi laukaista yhä uudelleen samankaltaisen traumatriggerin yli- tai alivireystiloineen, joka tapahtui aikanaan, ja joka samalla myös laukaisee tapahtumaan liittyneen kivun yhä uudelleen?
• Voiko jatkuva emotionaalinen ja fyysinen kipu olla jo itsessäänkin traumatisoivaa?
• Onko hiljattain alkaneen kivun taustalla jokin menneisyyden selvittämätön traumakokemus, joka joko lisää kivun intensiteettiä tai on aiheuttamassa kivun kroonistumista hermoston herkistymistaipumuksen vuoksi?
• Voiko taustalla lisäksi olla varhaislapsuuden traumakokemus, esim. syntymä- tai kiintymyssuhdetrauma, joka saattaa rajoittaa kipua potevan kykyä luottaa kehoonsa sekä muihin ihmisiin?
Kun tarkastelemme kipua näin laaja-alaisesti, ymmärrämme, että kipukokemus on paljon muutakin kuin se ikävä tuntemus kehossamme. Oli kivun taustalla mitä tahansa tekijöitä, kipu on silti aina todellinen tunne kokijalleen. Vuonna 2020 Kansainvälinen kivuntutkimusyhdistys IASP määritteli kivun uudelleen edellisen määritelmän ollessa jo 40 vuotta vanha:
”Kipu on epämiellyttävä sensorinen ja emotionaalinen kokemus, joka johtuu kudosvauriosta tai se muistuttaa todellista tai mahdollista kudosvauriota.”
Kun ymmärrämme kipua ilmiönä laajemmin ja syvemmin, sen tulisi myös näkyä yhä vahvemmin siinä, miten kipua hoidetaan. Kipulääkkeillä on ehdottomasti edelleen paikkansa, koska varhaisella kivunhoidolla pystytään parhaassa tilanteessa ennaltaehkäisemään kivun pitkittyminen – juuri edellä mainitun hermoston herkistymisen estämiseksi. Mutta koska myös ihmisen aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen, miten hän kokee juuri nyt kipua, tarvitsisimme yhä enemmän ymmärrystä laaja-alaisemmasta kivun hoidosta keskushermoston ja autonomisen hermoston toiminta ja säätely huomioiden.
Mitä hankalammat ja pitkäkestoisemmat kivut, sitä herkemmäksi on hermosto muuttunut kokemaan kipuja, eri syistä. Samoin ymmärrämme myös traumaperäisen stressin, joka pysyy yllä niin kauan, kun keho muistaa ja reagoi yhä uudelleen traumatriggereihin aivan kuin kokisin vanhat asiat uudelleen tässä hetkessä. Sopivan lääkityksen rinnalla (mikäli sitä tarvitaan) on siis tärkeää olla keinoja säädellä kehon ja mielen reaktioita. Tämä ei valitettavasti ole vielä ”mainstreamia” kipua hoitavienkaan keskuudessa, joten uutta tietoa, taitoa ja tutkimusta edelleen tarvitaan.
Lue lisää aiheesta kirjastamme Kehon viisaat viestit!
