On lauantaiaamu ja jumitan.
Jo edellisenä päivänä suunnittelin ja visualisoin, mitä kaikkea olisi hyvä tehdä vapaapäivänä. Koti on mullin mallin. Jos saisin edes yhden huoneen siistiksi, kenties myös imuroisin? Pyykkikori pursuaa, ja poikakin valitti, ettei ole enää puhtaita sukkia. Niin ja sitten olisi laitettava järjestykseen kolmen kuukauden tositteet kirjanpitäjälle. Kahdesta yrityksestä. Tässä kohtaa mieleni ja kehoni stoppaa. Jos vielä jatkaisin tätä tekemättömien töiden listaa ja mitä minun PITÄISI tehdä, lamaantuisin, ja lamaannus kestäisi vähintään 24 tuntia.
Päätän keskittyä kännykkään sen sijaan, vain hetkeksi. Yhtäkkiä huomaan aikaa kuluneen pari tuntia kännykän ja netin selailuun. No, se on minulle ihan tuttu juttu, enkä enää sitä stressaa. Hoidinhan siinä seassa myös useamman työasian, vastasin sähköposteihin, maksoinpa mobiilipankissa yhden laskunkin. Edes jotakin hyvää…
Niin, nyt siis päästään siihen lauantaiaamuun! Herään kahdeksan paikkeilla, jumitun pariksi tunniksi sängyn pohjalle. Selaan kännykkää. Asiasta toiseen, sovelluksesta toiseen. Välillä katson mielenkiintoisen Youtube-videon. Ja jossakin välissä hoidan pari työasiaakin, siinä seassa. Vastaan ystävälle. Sitten pistän Spotifysta soimaan jotakin räväkkää (Hanoi Rocks toimii lähes aina 🙂 ), että pääsen ylös ja aamupalalle.
Aamupala on minulle yksi harvoista rutiineista. Syön kunnolla ja sellaista, joka täyttää vatsaa pidemmäksi aikaa. Ehkäpä tämä on jollain tavalla intuitiivisesti opittu malli, koska päivisin unohdan syödä, nälkä saattaa herättää vasta kahden-kolmen aikaan iltapäivällä. Ja koska vapaapäivinä lapsetkin nukkuvat pidempään, ei kukaan kaipaa lounasta ainakaan ennen kahta.
Aamupalan jälkeen katson äkkiä läppäriltä pari tärkeää asiaa, juutun taas sinne tekemään kymmentä muutakin asiaa. Yksi työasia kaipaa tarkistusta eräästä kirjasta. Valokuvamuistini tietää, että kirja löytyy makuuhuoneestani tietystä kirjapinosta. (Olen kirjafriikki, omistan satoja kirjoja, joista harvoja koskaan luen loppuun asti.) Kymmenen metrin matkalla makuuhuoneeseen unohdan jo, miksi olen menossa sinne.
Pysähdyn eteiseen miettimään. Samalla näen, että eteisen lattialla lojuu vessanpuhdistusaine. Ollut siinä pari viikkoa, mutten ole aiemmin huomannut. Vien sen vessaan. Samalla muistan, että keittiön työtasolle on viikkokausiksi jäänyt uusi hammasharjapakkaus ja deodorantti. Haen ne ja tuon vessaan. Päätän pestä vessanpöntön, kun se ainekin nyt on täällä asti. Pesen myös peilin.
Palatessani muistan sen kirjan ja haen sen. Huoneessani näen lattialla kasan vaatteitani ja muistan ne pyykit. Vien käytetyt vaatteet kylppäriin ja saan kun saankin sen pesukoneen päälle, josta olen tyytyväinen. Menen keittiön pöydän ääreen, jossa läppärini on. Mitä olinkaan tekemässä? Ai niin, se kirja jäi sittenkin sinne makkariin. Ja kaikki alkaa alusta…
Tätä on ADHD/ADD-henkilön elämä, ainakin minun. Toisaalta itse olen jo tottunut tähän, mitäpä muuta osaisin ajatella. Aivoissani on alati aktiivinen, monikaistainen moottoritie, jossa välähtelee sekunnissa useita toisiinsa liittymättömiä asioita. Läheskään kaikista niistä en saa kiinni, mutta tuo liikenne kuormittaa minua sekä psyykkisesti että fyysisesti. Tekee vähintään sisäisesti levottomaksi. Jumittaa. ADHD:ssa kun on tutkitusti kyse siitä, että aivojen hermosolujen välittäjäaineista, mm. dopamiinista ja noradrenaliinista, on synnynnäisesti pulaa. Noradrenaliini kun auttaisi ryhtymään, toimimaan ja fokusoimaan, dopamiini ylläpitämään mielekkyyttä ja nauttimaan, motivoitumaan.
Tässä ei siis ole kyse siitä, että silloin tällöin multitaskaa ja jumittaa. Jokaisella on joskus tällaista menoa arjessa. Mutta jos toiminnanohjauksen ja impulssikontrollin pulmat, jatkuva “multitaskaaminen” ja se, ettei saa ryhtymisen jälkeen tehtyä asioita loppun asti, on jokapäiväistä, on se arjessa iso ongelma. Kyse on janasta, oletko kummassa päässä janaa vai jossakin keskivaiheilla.
On niin surullista sekä itse kokea että kuulla muilta kaltaisilta, miten heidän aikuisena saatua ADHD-diagnoosia vähätellään. Tyypillisesti voi kohdata ihmettelyä, vertailua ja jopa suoranaista kieltämistä. Tätä voi tapahtua jopa sote-ammattilaisten taholta, mikä on käsittämätöntä.
Jokainen ihminen haluaa tulla kohdatuksi ja validoiduksi tilanteessaan. Mietithän sinä, joka kohtaat ADHD-piirteisen ihmisen, miten kohtaat hänet, kunnioitatko häntä ja hänen tarinaansa? Et ole kulkenut hänen elämäänsä, hänen saappaissaan. Jos et pysty ymmärtämään, olisi parempi siinä tapauksessa olla kommentoimatta omia mielipiteitään. Mikäli kommenttisi vastaanottanut henkilö hiljenee, voit olla varma, että hän lamaantui puheestasi, koska hän on pahimmassa tapauksessa joutunut kuulemaan sitä liian monta kertaa ja todennut, että on parempi pysyä hiljaa. Kukaan ei ymmärrä. Olen ulkopuolinen, outolintu.
Sen sijaan, että sanot: “No tuollaistahan nyt on kaikilla, minullakin”, “ADHD kyllä tuntuu olevan nykyään muotidiagnoosi”, “Mut eihän sulla nyt voi ADHD:ta olla, sähän oot tosi rauhallinen tyyppi ja pärjäät työelämässä!”, voisitko sanoa jotakin tämäntapaista:
“Miltä sinusta tuntuu, kun arkesi on kertomasi kaltaista, olen halukas kuuntelemaan?”
“Jos voisin olla jollakin tavalla avuksi tai tueksi, kerrothan minulle.”
“Toivon, että saat tarvitsemaasi apua ja tukea tilanteeseesi.”
P.S. Tämäkin teksti syntyi impulssin viedessä ja koska jumitin muissa suunnitelluissa asioissa 🙂 Onneksi olen jo oppinut hyväksymään sen, että näin elämässäni tapahtuu. Pystyn luomaan paljon hyvää, ja voin siten suunnata ainakin ajoittain huomioni siihen, että luovuuteni ja impulsiivisuuteni – ja joskus myös jumittuneisuuteni – voi olla myös lahja <3
Lisää tietoa naisten ADHD:sta löydät uudesta kirjastani Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD!
