Törmäsin somefiidissäni väitteeseen, että “sotapelottelu on vain show”. Pian vastaan tuli rakkausmeditaatioita ja kehoitus keskittyä (vain) rakkauteen. Toivon, että sotapelottelu olisi vain show. Toivon myös, että voisin keskittyä vain rakkauteen.
Jäin miettimään miten löytyy tasapaino realiteettien näkemisen ja tyynenä pysymisen välillä? Mistä se syntyy? Entä milloin yritys pysyä tyynenä kääntyy todellisuuspaoksi, jolla voi olla kova hinta? Että ummisti silmänsä, käänsi päänsä pois, tutkiskeli omaa keskikohtaansa, kun olisi ollut hyvä nähdä, tuntea — ja toimiakin, jos mahdollista?
Monet meistä ovat tottuneita ajattelemaan rakkautta perimmäisenä voimana, johon kaikki lopulta palautuu. Niinkuin ehkä palautuukin, jostain kulmastra katsottuna. Mutta esoteerisen ja eksistentiaalisen pohdiskelun sijaan usein olennaisempi kysymys on se, miten rakkautta toteutetaan? Miten sitä eletään todeksi? Myös vaikeimpana hetkenä?
Luin jokin aika sitten artikkelia väkivallasta. Filosofi Thiemo Breyer nosti väkivaltakokemuksen ytimeen ihmisyyden perustavan relationaalisuuden: olemme maailmassa syvästi, kokonaan ja irroittamattomalla tavalla suhteessa toisiimme. Väkivalta koetaan suhteessa toisiin. Kukoistamme ja kärsimme suhteessa toisiimme. Olemme onnellisia ja onnettomia suhteessa toisiimme. Saamme voimaa ja olemme voimattomia suhteessa toisiimme.
Olemme kaiken aikaa olemassa katse toisia kohti käännettynä, käsi toisia kohti ojennettuina. Ihmisyyden lamauttavimmat kokemukset koemme silloin, kun olemme vailla toivoa kasvoista, jotka kääntyisivät meihin tai käsistä, jotka ojentuisivat meitä kohti.
Ulkopuolella ja yksin.
Ihminen on sekä mikro- että makroperspektiivista tarkasteltuna sosiaalinen eläin. Suhteet ensin hoivaajiimme ja sitten läheisiimme värittävät koko olemassaolomme. Se on ehkä vakiintuneempi tapa ajatella rakkauden ja myötätunnon verkkoa ja vaikutusyhteyksiä. Mutta samaa tajua riippuvuudesta toisiin ja siteisiin, joiden varassa maailmaa koemme ja voimme elää voi soveltaa myös isommassa mittakaavassa. Myös yhteisöt tarvitsevat toisiaan ja kukoistavat toistensa rinnalla ja kanssa — kuten myös menettävät toivonsa ja luhistuvat suhteessa toisiinsa.
Jos tietoisuutta perustavasta relationaalisuudesta sovelletaan yhteisöihin, se tarkoittaa riippuvuutta solidaarisuudesta ja kokemuksesta, ettei ole yksin. Wikipedia määrittää solidaarisuuden (lat. in solidum) yhteisvastuullisuudeksi, yhteenkuuluvuuden tunteeksi ja myötämielisyydeksi kanssaihmisiä kohtaan. Solidaarisuus ei rajoitu ainoastaan toistensa lähellä oleviin ihmisiin, vaan sillä voidaan tarkoittaa jopa maailmanlaajuista kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan.
Tämä voi tarkoittaa sitä, että kasvojen kääntäminen pois voi olla lamaannuttava kokemus niin pienten inhimillisten kokemusten näkökulmasta, kuten yhteisöjen välisiä suhteitakin ajatellessa.
Palaan rakkauteen. Historioitsija Yuval Noah Harari The Guardianin kirjoituksessaan nostaa rakkauden sijaan muutosvoimaksi vihan, tunteista “vastenmielisimmän”. Vihakin voi olla “kätketty aarre”, vastarinnan energia. Toivo ei välttämättä synny vain rakkaudesta. Viisaskaan toimintakyky harvoin on rakkauden varassa, vaan syntyy joukosta tunteita.
Palaan yrityksiin etsiä tasapainoa. Kaaoksen ja pelon keskellä on tärkeää erottaa toisistaan yhtäältä todellisuuspako ja sydämen sulkeminen kääriytymällä itseen — ja toisaalta realiteettien näkeminen sekä keinot rauhoittua ja ylläpitää toimintakykyä.
Se voi tarkoittaa meditointia, se voi tarkoittaa uutisten ja somevirran säännöstelyä. Mutta sen ei tarvitse tarkoittaa ympärillä tapahtuvan kieltämistä ja pakoa tästä hetkestä.
On tärkeää olla käyttämättä rakkautta verukkeena kääntää katsetta pois hädästä ja avuntarpeesta. Todellinen rakkaus on yhteyttä toisiin. Se näkyy tekoina ja ojennettuina käsinä.
Sillä rakkaus on suuri sana, joka viime kädessä on muun muassa symboli siteelle itsen ja toisten välillä. Hylkäämällä toiset hylkää lopulta myös itsensä.
*
