”Voita pelkosi”, meille julistetaan sormella osoittaen. Ei ole ihmisen osa, että elää pelosta käsin. Voittaja käärii hihat ja kipuaa kukkulan pelottomaksi kuninkaaksi. ”En enää pelkää, olen vapaa”, hän julistaa ja nostaa kädet ilmaan.
Kuulostaako raskaalta? Niin minustakin.
En tiedä sinusta, mutta ainakin itselläni on elämässä monia sellaisia pelkoja, joista niskalenkin saaminen tuntuu kohtuuttoman raskaalta suoritukselta. Siis se, etten enää tuntisi moista pelkoa lainkaan, ja kehittyisin immuuniksi sille. Tuntisin oloni aina turvalliseksi pimeän keskellä tai tummassa vedessä uidessani. En hikoilisi ahtaissa paikoissa ja uskaltaisin kohdata ihmisiä päivittäin avoimesti ja itsevarmasti rintakarvat hulmuten.
No way!
Omista peloista ei tulisi rakentaa valloitettavaa vuorta. Jos huipulle kipuaminen vaatii kohtuutonta suorittamista, vähempikin riittää. Pelkoja ei tarvitse aina voittaa, useimmiten riittää, että kulkee niitä kohti. Itselleen voi antaa luvan sanoa ”otin tänään nämä askeleet, ja se riittää.”
Askel kerrallaan
Kolmas kirjani Luolatarinoita – Suomalaisen luolan filosofia ja muotokuva julkaistaan helmikuussa. Yksi kirjan kirjoittamisen lähtökohdista oli, että halusin kohdata ahtaan paikan kammoni. Janosin päästä paikkoihin, joiden tukkeena tuo halvaannuttava tunne jumitti.
Lähdin kulkemaan kohti pelkoa. Ensimmäisellä kerralla en uskaltanut, en vielä toisellakaan. Kolmannella kerralla otin askeleen, seitsemännellä kerralla toisen. Päätin, että tuli mitä tuli, reagoin esiin nousevaan pelkoon. En lähtenyt taistelemaan sitä vastaan, en valloittamaan vuorta. Lamaantumisen sijaan valitsin kuitenkin joka kerta toimia, yrittää kulkea kohti.
Kerta toisensa jälkeen se, etten laittanut päätäni pensaaseen vaan reagoin, nosti itseluottamustani. Lopulta pääsin pisteeseen, jossa altistin itseni ahtaaseen tilaan. Jumaliste, että tärisin! Mitään pahaa ei kuitenkaan tapahtunut, joten toistin tekoni.
Ajan myötä totuin ajatukseen, että pelko ei tunteena häviä, mutta sitä kohti voi kulkea.
Löysin luolista ja onkaloista mitä huikeimpia paikkoja, jotka olisivat jääneet kokematta, mikäli olisin lamaantunut pelkojeni edessä. Halutessasi voit lukea lisää löydöksistä ja tavastani kohdata pelkoja myöhemmin helmikuussa ilmestyvästä kirjastani.
Kyky reagoida lisää elinvoimaisuutta
Kun katson jo elettyä elämääni taaksepäin, huomaan eniten hampaankoloon jättäneen ne hetket, jolloin lamaannuin pelkoni edessä niin, etten kyennyt reagoimaan. Vesipuiston hurjin liukumäki jäi kokeilematta ja kiehtovan uuden ihmisen edessä käännyin pois sen sijaan, että olisin tutustunut häneen. Epäoikeudenmukaisuutta kokiessani en noussut puolustamaan itseäni vaan annoin hetken valua sormieni välistä.
Pelkojen edessä lamaantuminen on joka kerta vähentänyt elinvoimaisuuttani. Olen valinnut jäädä pieneksi. Tämä usein siksi, että en ole uskonut kykeneväni voittamaan tuota pelkoa. Pääni sisällä on ollut harhainen kuva siitä, että pelko täytyisi jotenkin tuhota lopullisesti, jotta voisin olla vapaa siitä. Harva meistä kokee selkäpiitä karmivien tunteiden keskellä olevansa oman pelkonsa terminaattori.
Mutta hasta´la vista beibi, siinä se onkin!
Pelkoa ei tarvitse voittaa, riittää että sitä kohti valitsee kulkea, niillä voimilla mitä juuri sillä hetkellä on. Näin tehdessä usko omaan kykyyn selviytyä voimistuu, mikä osaltaan lisää elinvoimaisuutta. Tällöin alkaa rakentua myös pohja uudenlaiselle identiteetille. Se ei nojaa pelkoon ja muistuta, mitä pahaa saattaa tapahtua, vaan rakastaa ja rohkaisee ottamaan selvää, mihin kaikkeen pystyt.
Siksi valitsen ryömiä luolaan, vaikka yhä välillä pelottaa.
Luolatarinoita – suomalaisen luolan filosofia ja muotokuva on tarinallinen tietokirja kotimaamme jännittävistä ja vähemmän tunnetuista luontokohteista, joita harvat osaavat etsiä. Se on myös kiehtova kuvaus omien pelkojen kohtaamisesta.
Monia hirvittää pelkkä ajatus luolaan menemisestä, vaikka ihmiset ovat käyttäneet niitä ammoisista ajoista lähtien turvapaikkoinaan ja tallelokeroinaan. Suomessa eri luolat ovat toimineet näyttämöinä niin ryöväreille, tietäjille kuin sotakarkureille, mistä todistavat lukuisat tarinat.
Harri-Pekka Pietikäinen (s. 1980) on tietokirjailija, jonka viimeisin teos Pinnan alla – elämäni valkohain kanssa pureutui ihmisen ja ikonisen pedon kohtaamiseen. Pietikäinen kirjoittaa luonnosta ja lähestyy kirjojensa aiheita kulttuuriantropologisesta kulmasta käsin.
