Melankolinen, saamaton ja hankala ihminen, vaiko sittenkin masentunut? – Hiljaa hiipineen masennuksen tunnistaminen voi olla vaikeaa

Kuvassa Mari Jokinen.Kirjoittaja Mari Jokinen on koulutettu kokemusasiantuntija, inhimillinen ihminen ja äiti. Mari haluaa jakaa tietoa, toivoa ja samaistumispintaa antamalla kasvot kokemuksille, jotka ovat inhimillisiä, mutta aiheuttavat vielä tänä päivänä usein turhaan häpeää.

Kun palaan ajatuksissani muutaman vuoden taakse, lähes kaikki näyttää sumuiselta. Elin aikaa, jolloin olin masentunut ja ahdistunut, sitä kuitenkaan täysin ymmärtämättä. Ahdistuneisuudesta olin kärsinyt ajoittain nuoresta saakka, ja pienin askelin vierelle oli hiipinyt myös masennus. Olin niin tottunut omaan oireiluuni, että oireet sekoittuivat osaksi omaa identiteettiäni ja ajattelinkin olevani vain äärettömän melankolinen, hankala, ja laiska ihminen. Elämästä himmenivät värit ja tulevaisuudesta mahdollisuudet.

Masennus oireili kohdallani muun muassa ärtyisyytenä läheisiä kohtaan, synkkinä ajatuksina, pessimistisyytenä sekä toimintakyvyn alenemisena. Kävin töissä tunnollisesti, mutta työn ulkopuolella oli kuitenkin vaikeaa saada normaaleja arjen askareita tehdyksi. Aika usein ne jäivätkin ponnisteluista huolimatta tekemättä. Yritin paeta pahaa oloani uneen ja nukuin pitkiä päiväunia, öisin näin paljon painajaisia ja puhuin unissani. Tukahdutin oloani viikonloppuisin muun muassa juhlimalla ja shoppailemalla, ja suunnitelmia oli keksittävä – vaikka väkisin. En osannut pysähtyä ja olla aidosti läsnä, sillä oman kivun kohtaaminen oli liikaa.

Oireiden taso vaihteli ja välillä oli parempiakin aikoja. Käsitykseni masennuksesta oli niin kapea ja sairaudentuntoni alhainen, etten ymmärtänyt sairastavani sitä, vaikka kokeilemani netin masennustestin tulokset näyttivät vaihdellen lievää ja keskivaikeaa masennusta. ”Sehän on vain nettitesti. Olenhan minä työkuntoinenkin ja pääsen kyllä aamuisin sängystä ylös”, ajattelin. Löysin tekijöitä, joiden takia en mielestäni voinut olla masentunut, ymmärtämättä sitä, kuinka monimuotoista oireilu voi olla.

Aloin toipua ensimmäistä kertaa lähdettyäni parisuhteesta, jonka suhdedynamiikka oli myös omiaan pitämään masennustani yllä. Tällöin aloin ymmärtää, etten olekaan se ihminen, joka olin luullut olevani. Kyse olikin oireilusta, eikä luonteenpiirteistäni. Huomasin muutoksen itsessäni, ja sain kuulla siitä myös ihmisiltä ympärilläni. Tästä seurasi paremmat ajat, mutta koska juurisyyt jäivät käsittelemättä, masennus iski myöhemmin uudelleen. Tuolloin koin myös romahduksen, jonka seurauksena jäin sairaslomalle ja pääsin avunpiiriin. Masennusta ei kuitenkaan kohdallani jostain syystä tutkittu, eikä siten ole diagnosoitukaan, ja se on osaltaan vaikuttanut vähättelyyni asiaa kohtaan. Olen kuitenkin kiitollinen, että sain apua ja se on tärkeintä.

Masennukseni syntyyn vaikuttivat varmasti monet tekijät, joita olen lähtenyt tutkituttamaan ja käsittelemään muun muassa psykoterapiassa. Yksi merkittävä tekijä on ollut läheisriippuvuuteni, josta aloin toipua romahduksen jälkeen. Ahdistuneisuudesta kärsin edelleen ajoittain, mutta masennus ei ole elämässäni tällä hetkellä läsnä.

En tiedä, voinko sanoa olevani kiitollinen haasteistani, mutta toisaalta niistä toipumisen aloitettuani olen aloittanut myös tutustumisen itseeni aidosti, ja se on ollut äärettömän antoisaa. Nykyään osaan pysähtyä ja nauttia pienistä, tavallisista hetkistä. Toisin kuin masentuneena, pystyn tuntemaan aitoa kiitollisuutta siitä kaikesta hyvästä, mitä elämässäni on. Osaan suhtautua itseeni aiempaa myötätuntoisemmin kaiken keskellä, ja vaikeiden paikkojen tullen muistan, että yksin ei tarvitse selviytyä.

Kalenterit OSTA 3 MAKSA 2
PUOTIIN
close-image