Kukaan ei halua joutua olemaan yksin tai ulkopuolinen. Lapsen kanssa voi keskustella siitä, että erilaisuus ja uudet ihmiset voivat jännittää. Kun lapsi ymmärtää jännityksen johtuvan siitä, että jokin ei ole tuttua, voi pelon tunnetta lieventää tutustumalla asiaan. Jos lapsesi taas on kohdannut kiusaamista, on tärkeää, ettei vähättele tapahtunutta tai lapsen kokemusta, vaan on hänen tukenaan. -Marika Rosenborg, terapeutti ja tietokirjailija
Olin varhaisteini-ikäinen, kun ystäväni päättivät heittää minut ulos porukastaan. Jäin varoittamatta ja yllättäen sivuun ja yksin, etsimään uusia ystäviä ja samalla orastavaa itseäni.
Yksinäisyys oli musertavaa, ja sillä oli kauaskantoisiakin seurauksia. Hylkääminen vaikutti romahduttavasti itsetuntooni, luottamukseeni muita ihmisiä kohtaan ja tapaan solmia suhteita ja käyttäytyä sosiaalisissa suhteissa myöhemmin.
Pitkään koetin esittää jotain itsestäni poikkeavaa, niin että minut hyväksyttäisiin paremmin uusiin ryhmiin. Mukauduin muiden odotuksiin ja toiveisiin. Koska minut oli potkittu aiemminkin joukosta pois, ajattelin, että se saattaisi tapahtua uudelleen. Jos jäisin taas kiinni omana, vääränlaisena itsenäni.
Oli siis parempi mukautua. Vaihtaa roolia vastapäätä istuvan ihmisen toiveiden mukaan. Aivan viime vuosiin saakka ajattelin, etten kelpaa juuri sellaisena kuin olen.
Alakoulussa oli tärkeää, että oli tietynlaiset vaatteet. Jotta sopi tyttöjen porukkaan. Yläasteella kehon piti olla tietynmallinen. Jotta pääsi poikien suosioon. Minulla oli ala-asteella itsetehtyjä, kauniita mutta erikoisia vaatteita ja myöhemmin yläasteella liian laiha varsi.
Kun aikaa kului, mietin erään opettajani kauan sitten esittämää kysymystä siitä, että jos olisin osa metsää, tahtoisinko olla päättymättömässä rivissä kasvava identtinen kuusipuu vai oksillaan ympärilleen hapuileva vaivaiskoivu, jonka eteen jokainen metsäpoluilla kulkeva ihminen pysähtyisi. Ja se ihminen sanoisi, että Wau, mikä tuo tuollainen on? Se on ihana. Ja se ihminen ottaisi vielä kuvankin puusta ja päivittäisi sen tänä päivänä someen ja lisäisi tekstiin sydän-emojin ja hashtagin ainutlaatuisuus.
Tahdoin käsitellä aihetta lapsille suunnatussa Hidasta elämää -satukirjassani, jotta jokainen lapsi voisi oivaltaa ainutlaatuisuutensa arvon jo pienenä. Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit -satukirjassa ystävykset törmäävät viidakossa porukasta ulos heitettyyn Punto Pahkasikaan, joka varmistelee uusilta tuttavuuksilta useaan otteeseen, että nähdäänhän porukalla sitten toisella puolella? Ettette vain katoa niin kuin muutkin?
Ihminen on laumaeläin, joka kaipaa toisten seuraa. Vaikkei seuraa aina tahtoisikaan, on tärkeää tietää, että jossain on joku, joka haluaa olla kanssani sitten, kun kaipaan ystävää. Kukaan ei halua kokea kokonaisvaltaista yksinäisyyden tunnetta.
Minä haaveilen maailmasta, jossa kaikista erikoisinkin tyyppi otetaan mukaan. Lasten ja myöhemmin aikuistenkin porukoihin.
Minut on potkittu niin usein pois porukasta, että on ollut vaikea luottaa muihin eläimiin. On ollut helpompi jäädä yksin. Mutta te osoititte, että luottamus kannattaa ja yhteispelillä saa asioita aikaan.
-Punto Pahkasika, Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit.
P.S. Millainen olisi maailma, jossa metsä olisi täynnä tismalleen samanlaisia puita ja jokaisen nahka luotu samasta kankaasta?
HE-kirjaperheen ensimmäinen lasten satukirja Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit kertoo myötätunnon tärkeydestä ja erilaisuuden arvostamisesta. Tarina rohkaisee samalla erilaisten tunteiden käsittelyyn. Lämminhenkinen satukirja on suunnattu yli 5-vuotiaille lapsille.
