Eilen illalla tunsin surua,
ja se asettui puristamaan sydäntilaa.Kosketin rintakehääni antaen sille tilaa.
Tunsin häpeää,
se käänsi olkapääni eteen vieden kohti piiloa.Kosketin hartioitani antaen sille tilaa.
Tunsin vihaa, turhautumista.
Kaverukset puristivat käteni nyrkkiin jännittäen leukaperäni kiveksi.Kosketin kasvojani antaen niille tilaa.
Kun aamulla heräsin,
suru oli pehmentynyt sydänalasta,
häpeä antanut vapautta seistä suorempana,
ja viha hellittänyt leuoistani otettaan.
Tunteet ovat hyvin kehollisia – maailman luonnollisin osa ihmisenä olemista. Joskus tunne kuitenkin meinaa syöksyä päälle sellaisella voimalla, että sitä alkaa räpiköidä eri suuntaan.
Sitä saattaa kuvitella, että helpompaa olisi jättää aamupala syömättä, sytyttää tupakka, ottaa vielä yksi lasi viiniä – tai naamioida räpiköinti johonkin terveelliseen: lenkkarit jalkaan ja vauhti niin kovaksi, ettei ajatuksiaan enää kuule. Yhtä luonnollista kuin tunteiden kokeminen, on ihmisen taipumus kivun välttelyyn. Sitä saattaa keksiä mieluummin mitä tahansa muuta, vaikka todellisuudessa vapaus löytyisi antamalla hetki juuri sille, mikä pelottaa kohdata.
Minäkin olen suurimman osan elämästäni onnistunut mestarillisilla tavoilla turruttamaan tunteita, joita en ole halunnut, enkä toisaalta juuri siinä hetkessä pystynyt päästämään pintaan. Kun elämässä on sitten tullut vastaan aika, jolloin sisimmässä tallessa olevia kipeitä kohtia oli katsottava, olen harjoitellut ymmärtämään tunnekokemuksia, niiden tärkeyttä ja erityisesti sitä, miten ne kehossani liikkuvat.
Olen oppinut, että välillä rauhoittava tekeminen voi kyllä auttaa, mutta joskus parasta on vain istua alas ja itkeä kovaan ääneen. Koskettaa kehoa antaen itselleen sitä lohtua, jota eniten tarvitsee. Olen oppinut, ettei minun tarvitse aktiivisesti muuttaa tunnetta miksikään muuksi, vaan silloin, kun se saa tilaa sisälläni, se muuttuu ihan itsestään – ennemmin tai myöhemmin.
Tunne on lopulta vain vieras, jonka ei tarvitse asettua kotiisi asumaan.
Vaikka tuo vieras tulee joskus kylään pyytämättä ja rytinällä, voisiko sitä tervehtiä myötätunnolla: tervetuloa, täällä on sullekin paikka. Luottaen siihen, että tuo vieras kyllä aikansa viivyttyään jatkaa lävitsesi liikettään, jättäen jälkeensä tyhjää, hiukan vapaampaa avaruutta.
Lempeä harjoitus tunteiden kohtaamiseen:
(Huom. Tämä myötätuntoinen harjoitus löytyy Kotona kehossa -kirjasta ja on mukaelma Susanna Jussilan Sielun sopukoita -kirjoituskorteista. Teethän harjoituksen silloin, kun sinulla on tunteesta riippumatta vakaa olla itsesi kanssa. Tämän harjoituksen tarkoitus ei ole välttää hoitoa tai lääkäriä eikä kannustaa selviytymään sairastumisesta, traumaattisista ja kipeistä tuntemuksista yksin. Harjoituksen tarkoitus on vahvistaa yhteyttä kehoon ja auttaa erilaisten tunteiden kohtaamisessa. Mikäli harjoitus herättää voimakkaita tunteita tai reaktioita, ethän epäröi hakea apua. Tunteen kanssa ei kannata jäädä yksin.
Varaa itsellesi harjoitukseen rauhallinen tila, kynä ja paperia. Voit hakea mukavan asennon istuen ja sulkea hetkeksi silmäsi. Tunnustele hengitystäsi, miten se virtaa kehossasi? Missä sen tunnet? Tunnustele, miltä kehosi tuntuu alustaa vasten. Millaisia kehon tuntemuksia aistit sisältä käsin? Onko sisälläsi jokin tunne, jota et osaa nimetä? Kirjoita kuvailemalla mahdollisimman tarkkaan: Miltä se tuntuu? Missä se tuntuu? Kuinka kauan olet tuntenut sen sisälläsi? Mistä luulet, että tunne on peräisin? Mitä voisit tehdä, että tunne uskaltaisi tulla esiin? Esimerkiksi jos rintakehässä on puristava tunne, voisitko viedä käden koskettamaan rintakehääsi ja tuoda mukaan pientä liikettä? Tai mitä myötätuntoista voisit sanoa itsellesi?
Muista, että kaikki tunteet ovat sallittuja.
Lisää tunteiden kehollisuudesta ja kehollisesta kohtaamisesta voit lukea Kotona kehossa -kirjasta
