Jos elää yksin, onko silti olemassa?

”Jos puu kaatuu ja sitä ei kuule kukaan, kuuluuko siitä ääni?” Kaikki tuntevat tämän kysymyksen. Entä jos elää elämäänsä yksin, onko silloin kuitenkin olemassa?

Tähän lähes kaikki vastaavat, että tietenkin on. Joku voi silti hiljaa miettiä, ettei aina ole asiasta ihan varma. Silloin, kun yksinäisyys tekee haavaa ja hiljaisuus sattuu korviin, on helppo vajota miettimään, ettei kukaan edes huomaisi, jos vain lakkaisi olemasta.

Lähes kaikilla on joku, jota rakastaa ja joku, joka rakastaa. Tärkeitä läheisiä, ei ehkä puolisoa, mutta muita. Kaikilla sitä yhtäkään ei kuitenkaan ei ole. Vastikään Lahden työvoimatoimiston sivuilla vanhempi mies etsi keskustelukumppania rahalla. Monelle ilmoitus nosti kyyneleitä silmiin. Viimeistään silloin moni ymmärsi, miten kipeää yksinäisyys voi tehdä. Kun ketään ei ole ja kukaan ei tule. Toisen ihmisen äänen, katseen ja fyysisen läsnäolon kaipuu on niin suuri, että sen on valmis ostamaan.

Suomalaisen kulttuurin ”koko kylä kasvattaa” ja ”saman katon alla asuu koko suku” ei päde enää tällä vuosituhannella. Yksinasuvia on Tilastokeskuksen mukaan jo lähes puolet kaikista asuntokunnista. Se on tosi paljon.

Tosi moni avaa kotioven, eikä kukaan tule vastaan. Keho huutaa halausta, läheisyyttä ja lohtua, mutta ihmisen lämpö on haihtunut jo kauas. Se on rajua. Eikä sitä voi ymmärtää kuin vain se, joka sen on kokenut. Eli todella moni meistä.

Olen itse ollut aina jotenkin ”pariutuvaa” sorttia. Lapsena minulla oli aina se paras kaveri, se toinen puolisko. Uskottu ja tärkein ystävä. Se, joka harvoin nähtiin ilman toista, sillä kaksikko oli yksikkö. Sama toistui parisuhteessa.

On helppo olla itsenäinen ja pitkiäkin aikoja yksinään, jos kuitenkin on se oma joku jossain. Se, jolle heittää viesti tai ajatus. Se, jonka tietää tulevan, jos hätä tai ilo iskee. Sellainen tuo turvaa olla omilla siivillään. Sitä sanotaankin, että olla yksin on eri asia kuin olla yksinäinen.

On vähän paradoksaalista, että yksinäisyys raastaa monta kertaa myös seurassa. Pienet jutut ovat usein pahimpia. Kun lenkillä ystävä soittaa kotiin ja pyytää puolisoaan laittamaan saunan päälle, ”kun on ihan jäässä”. Kun hauskalta matkalta tullessa toisilla on kotona valot, syli ja jääkaapissa ruokaa. Joku, joka sanoo, ihana kun tulit.

Moni parisuhteen raskassarjalainen ei ymmärrä millaista yksinoleminen on. Sitä, kun pitää osata kaikki itse, kun voi nojata vain omaan selkärankaansa ja pystyä pärjäämään ilojensa ja surujensa kanssa. Kukaan ei rauhoita levotonta mieltä ennen seuraavan aamun jännittävää esitystä tai iloitse kotona, kun se on ohi ja hyvin meni – tai lohduta, kun ei mennyt.

On ystäviä ja perhettä, mutta on niin paljon aikaa, kun mitään ei ole. Voi täyttää päivänsä, mennä ja tulla vapaana, eikä kukaan kysele. Entä jos toivoo, että joku kysyy?

Juuri eronnutta tai eroa harkitsevaa neuvotaan usein opettelemaan olemaan yksin. Tuntemaan itsensä ja opettelemaan itsenäiseksi. Tietysti jokaisen tulee olla hyvällä tavalla itsenäinen, eikä läheisessä sovi epäterveesti riippua. Saati vaihtaa puolisoa lennosta, kun yksinäisyyden pelossa kelpaa kuka vaan.

En kuitenkaan oikein tiedä, onko yksin olemisen opettelussa kovin paljon hienoutta tai ylevyyttä. Minusta ihminen kuuluu toisen seuraan. Eikä sen kaipuussa ole mitään pahaa. Suurin osa meistä kaipaa sitä omaa ihmistä. Sitä, jonka seurassa saa olla turvallisesti myös yksin.