Istun kiikkerän veneen reunalla. Aurinko paistaa, mutta meri on rauhaton. Pulahdan viileään meriveteen, märkäpukuun vuorattuna. Kylmyys ei pure, sillä adrenaliini kiihdyttää verenkiertoa, jonka virtaus lämmittää kehossani. Ympärilläni on ohut rautainen häkki, en ole luontaisessa elinympäristössäni.
Toisin kuin kuivalla maalla, täällä ollessani en pysty suojautumaan, pakenemaan tai taistelemaan. Mitkään odotukset eivät ole puolellani. Pystyn ainoastaan hapuillen hakemaan hetkellisiä tukipisteitä häkkikehikosta.
Pompin kuin ongenkoho. Aallot nostavat ja laskevat kehoani pinnalla. Lokit kirkuvat, veneen pohja natisee vettä vasten. Ympäristö on jokseenkin rauhaton.
Vedän syvään henkeä ja laskeudun pinnan alle.
Ilmakuplat ja yläpuolella väreilevä pintavesi solisevat korvissa. Jo metrin verran alempana tunnen kevyen paineen. Kun päästän ilmaa ulos keuhkoista, painaudun syvemmälle häkin pohjaa vasten. Hopeanväriset pikkukalat pyrskähtelevät parvissa, kunnes kaikkoavat.
Hahmotan turkoosin veden seasta lähestyän varjon, se erottuu hahmona.
Tum-tum-tum-tum…
Yleensä tässä vaiheessa lähtee voimistumaan John Williamsin ikoninen Tappajahai-tunnusmusiikki, joka on kuin enne saalistavasta hirviöstä. Siitä, että kohta tapahtuu jotain pahaa.
Pelon ei tarvitse hallita käyttäytymistä
Joskus pelko ottaa ohjat ja kuljettaa elämää harhaisille sivupoluille. Se alkaa ohjata ajattelua ja suodattaa käyttäytymistä. Pelko saa uskomaan asioihin, jotka eivät ole todellisia, vaikka siltä tuntuvat.
Kun yli neljämetrinen valkohai kaartaa häkin ohi, voisin kilauttaa sen hammasta. Halutessaan hai voisi repiä häkin riekaleiksi ja popsia minut suuhunsa. Se kuitenkin vain lipuu tyynenä ohitseni. Tunnistan elokuvista tutun hahmon: tummat silmät, hieman virneessä olevan suupielen, terävät sahalaitaiset hampaat…
Mutta pelkäänkö? En.
Toisin kuin mielikuvituksessani elävä tappajahai, todellinen valkohai ei anna pelkoon aihetta. Ylväästi ja rauhallisesti se ohittaa häkin. Keuhkoni ovat tyhjenneet, mutta olo on rento, lähes harmoninen.
Vapautan itseni siitä lamaannuttavasta ajatuksesta, että antaisin pelon hallita käyttäytymistäni tässä tilanteessa, jossa tiedän sen olevan valetta. Keskityn hengenveto kerrallaan tuntemaan oloni turvatuksi. Pelko höllää otettaan, jonka myötä kehooni vapautuu endorfiinia. Tunnen yhä voimakkaammin sen, että selviydyn.
Tarinat auttavat hahmottamaan maailmaa
Me ihmiset olemme tarinankertojia, ja ympäröivä luonto on yksi vanhin tarinoiden lähde. Siinä missä eläimet olivat kivikauden ihmiselle ruokaa, olivat ne usein myös yhteys johonkin suurempaan.
Sittemmin villieläimet ovat muuttuneet tarinoissa jumalista hirviöiksi, jonka myötä olemme oppineet pelkäämään niitä. Tarinoita ei enää maalata kallioihin, mutta niitä myydään kirjoina tai elokuvina, ja niiden parissa viihdytään. Formaatista riippumatta tarinan kaava on usein toistuva: ihminen kohtaa vaarallisen ja itseään voimakkaamman pedon, jonka onnistuu lukuisten vastoinkäymisten jälkeen tuhoamaan.
Steven Spielbergin ohjaama Tappajahai (1975) on edelleen yksi suosikkielokuvani. Se on lajityypissään oivallinen ja monikerroksinen teos. Silti tekijöiden (ja toki myös alkuperäisen kirjan kirjoittaneen Peter Benchleyn) maalaama kuva valkohaista on muokannut ihmisten käsitystä valkohaista ja tehnyt siitä ihmistä saalistava hirviön.
Opetamme lapsille, että elokuvat ovat satuja eivät todellisuutta, mutta monilta osin myös oma “aikuinen” maailmankuvamme muovautuu juuri populaarikulttuurista saatujen viestien ja väitteiden mukaiseksi.
Toki enemmän tai vähemmän epätodellisia myyttejä tulvii myös muualta, mutta lopputulema on sama. Myytit ja tarinat auttavat meitä hahmottamaan ympärillä olevaa maailmaa, ja meidän osaamme siinä.
Tarinat poikkeavat toisistaan
Viimeisimmästä kerrastani haihäkissä on jo lähes puolitoista vuotta. Muistan, kuinka tuolloin höyryjunan lailla vedestä noussut valkohai ponkaisi pinnan yläpuolelle, jonka jälkeen se rojahti häkkiä vasten. Hetken se kolisutteli hampaitaan kehikkoon, jonka jälkeen heilautti suurta pyrstöään puolelta toiselle ja sukelsi jonnekin syvyyksiin. Sen voima näyttäytyi kiistattomana ja itsevarmuus vakuutti.
En tuntenut pelkoa, mutta tunsin surua.
Surua siitä, että valkohait ovat katoamassa Etelä-Afrikasta, jossa ne ovat viihtyneet ties kuinka pitkään. Eikä kyseessä ole pääni sisällä jylläävä tarina, vaan todellinen fakta. Syytä haiden katoamiselle on haettu miekkavalaista, jotka syövät ravinnokseen valkohaiden ravintorikasta maksaa. Merkittävämpi syy lienee silti ihmisten harjoittama liikakalastus, joka uhkaa tyhjentää Etelä-Afrikan merialueet esimerkiksi juuri niistä kaloista, jotka ovat valkohaille tärkeää ravintoa.
Harva kokee sympatiaa valkohain puolesta, onhan kyseessä kaikkien tuntema tappajahai. Kun taas toisaalla uutisoidaan, että miekkavalas kantaa kuollutta poikastaan päiväkausia, koko maailma on pakahtua. Se on suurelle osalle maailman ihmisistä Free Willy, jonka käyttäytymistä on helppo inhimillistää.
Tarinat poikkeavat toisistaan, mutta ne vaikuttavat yhtälailla tapaamme suhtautua maailmaan.
En väitä valkohaita säyseäksi lemmikiksi. Ne eivät ole kavereitani, ne ovat petoeläimiä. Siitä huolimatta ne eivät vastaa sitä vaarallista kuvaa, minkä usein niistä haluamme esittää.
Meillä ihmisillä on tiettävästi ainoana lajina kyky symboliseen kommunikaatioon ja tarinoiden kertomiseen. Petoeläin seuraa vaistoaan, me ihmiset kerromme toisillemme tarinaa, että me emme.
Sen vuoksi tarinoilla on merkitystä. Ne voivat lisätä ymmärrystä tai ruokkia pelkoa. Joskus hyvinkin nopeasti, toisinaan vasta useamman sukupolven jälkeen.
Harri-Pekka Pietikäinen pohtii elämää ja ihmisenä olemista sekä niitä pelkoja, jotka estävät meitä tulemaan nähdyiksi ja kuulluiksi kokonaisina. Hän on tietokirjailija ja Bonfire.fi-bisnesmedian päätoimittaja. Harri-Pekalta on ilmestynyt teokset Työelämän taktiikkataulu (Fitra, 2019) ja Pinnan alla – Elämäni valkohain kanssa (Johnny Kniga, 2020). Hän kirjoittaa parhaillaan kirjaa Luolatarinoita (Docendo, 2022), jossa suomalaisia luolia lähestytään myyttien ja tarinoiden, sekä omien pelkojen kohtaamisen kautta.
