“Yritän elää elämää, jota en ymmärrä.”
Näin lausui intiaanipäällikkö Plenty Coups kohtaamalleen antropologille 1890-luvulla. Vain kymmenen vuotta aiemmin eurooppalaiset siirtolaiset olivat rantautuneet Pohjois-Amerikkaan, jonka myötä alkuperäiskansat (pakko)siirrettiin asumaan reservaatteihin, eli alueille jotka eivät kelvanneet valkoisten uudisasukkaiden harjoittamaan maanviljelyyn.
Coupsin edustaman Crow-intiaaniheimon kulttuuri oli rikas ja monipuolinen. Ihminen ja ympäröivä luonto koettiin ykseyden kautta. Elämän merkityksellisyys lähti kaiken elävän välisestä yhteydestä. Se oli useimpien alkuperäisheimojen tapa nähdä ympärillä oleva maailma ymmärrettävänä paikkana.
Sitten tulivat he, jotka tiesivät paremmin. Toiselta mantereelta jalkautunut sivistys raivasi väkipakolla tilaa uudenlaiselle kulttuurille – “paremmalle tiedolle”.
Vahvistusharhan syntyminen
130 vuotta myöhemmin me kaikki tiedämme paremmin! Internetin ihmeelliset algoritmit vahvistavat juuri sitä, minkä haluamme olevan totta. Ani harva kokee tulevansa puijatuksi. Päinvastoin, kun totuus näyttäytyy kollektiivisena seuraa lähes kilvoittelu siitä, kenen ääni kantautuu totuuden torven läpi kauimmas.
Syntyy vahvistusharha. Tankkaamme jo olemassa olevaa uskomustamme tukevaa tietoa, jolloin vahvistuu käsitys siitä, että olemme ja pysymme oikeassa. 2020-luvulla etsimisen sijaan tieto tarjoillaan tarjottimella eri algoritmien toimiessa hovimestarina. Pöytään kannetaan juuri sellaista totuutta, jota olemme tottuneet julistamaan.
Ei vaadi ponnisteluja löytää haluamalleen väitteelle tutkimustukea, riippumatta itse väitteestä. Tänä päivänä kuka tahansa meistä voi olla media ja johdattaa keskustelua haluamaansa suuntaan. Tieteellisen maailmankuvan aikakaudella asiat tulee myös palastella ymmärrettäviin osiin. Asiat ja ihmiset.
Etsitkö vastausta vai kysymystä?
Joihinkin kysymyksiin on olemassa helppoja vastauksia. Sellaisia, jotka pystyy tarvittaessa laskemaan tai ratkaisemaan muuten yksiselitteisesti. Putoaako kivi maahan, jos pudotan sen? Riittävätkö rahani verkkokurssiin, jos ostan kirjan?
Sitten on kysymyksiä, jotka ovat monimutkaisempia. Niihin ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta. Vastaus riippuu paljolti vastaajan tulokulmasta. Vuonna 2020 varsinkin tällaiset kysymykset ovat olleet yhteiskunnassa (ja ovat edelleen) tapetilla.
On kuitenkin myös vielä tästäkin vaikeampia kysymyksiä. Sellaisia, joiden kaikki olemassa olevat mahdolliset vastaukset eivät kykene ratkaisemaan kysymyksen sisältämää ongelmaa. Kysymyksiä, joihin ei välttämättä ole olemassa lainkaan vastausta.
Tällöin kannattaa pohtia sitä, onko itse kysymys oikea. Esimerkiksi usein ihmissuhteiden konfliktitilanteissa ollaan juuri näiden kysymysten äärellä. Vastauksia riittää, mutta ne ovat keskenään ristiriidassa. Syytöksiä ja vaatimuksia sinkoilee ilmassa. Kuitenkin myöhemmin saattaa selkiytyä, ettei konfliktin perimmäinen kysymys ollut sittenkään se, kuka vie roskat, kumpi unohti yhteisen vuosipäivän tai kummin päin vessapaperirulla tulisi asettaa telineeseen.
Aika monen vaikean kysymyksen kohdalla helpottaa, omien tulkintojen värittämien vastausten sijaan, kysyä myös toisenlaisia kysymyksiä. Sellaisia, jotka kenties avaavat paremmin sitä, mihin vastausta haetaan. Suostua olemaan hetken autuaan tietämätön siitä, mistä todella saattaa olla kyse.
Tietämättömyys on harvinainen ilmiö modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa tärkeää on juurikin tietää ja olla jatkuvasti jotain mieltä. Tietämättömyys on toisinaan raskas taakka, jonka vuoksi houkutus tietää on suuri, silloinkin kun tietää ettei tiedä. Ei väliä, vaikka näin tehdessä jatkaa oman vahvistusharhan ruokkimista. Pääasia, että tietää!
“Sinulla on sinun faktasi, minulla minun faktani”, kuten Donald Trump asian ilmaisisi.
Mysteerin olemassaolon hyväksyminen
Ihmiset, joilla on jatkuvasti enemmän vastauksia kuin kysymyksiä, herättävät itsessäni epäluuloa. Värikkään seinän maalaaminen mustavalkoiseksi synnyttää sekamelskan, jota jokainen tulkitsee vuorollaan, usein taiteilijan itsensä johdattelemana. Jyrkkien “totuuksien” sijaan, värien soisi loistavan silloinkin kun niitä ei kykene lokeroimaan itselleen ymmärrettäviksi.
Luulen, että tietyn mysteerin olemassaolon ymmärtäminen ja sen vaaliminen on tärkeä osa elämää, sekä yksilöllä että myös kollektiivilla. Esimerkiksi tietääkseni kukaan ei ole vielä tähän päivään mennessä kyennyt selittämään aukottomasti olemassaolomme merkitystä, joten pidän melko epätodennäköisenä sitä, että pystyisin siihen itse. Näin ollen vapautan siltä osin itseni vastuusta löytää oikeita vastauksia, ja pyrin keskittymään kysymyksiin ja pohdintaan, joita tämän kiehtovaa mysteeri kätkee sisälleen.
Tietämisen ohella rohkene myös tuntea
On suunnaton lahja, että saamme elää todeksi aikakautta, jolloin tietoa on valtavasti tarjolla. Alati kehittyvät tutkimukset mahdollistavat jatkuvalla syötöllä yhä kiehtovampien yksityiskohtien paljastumisen ja aiemmin virheelliseksi todettujen totuuksien kumoamisen. Toki samalla lisääntyy myös vaateet tutkitusta tiedosta, sen syntymetodeista ja rahoituksesta. Ymmärrettävästä taustasta, jonka läpi uskottavuus suodattuu.
Vaan mitä jos tämän kaiken keskellä rohkenisi myös tuntemaan asioita ja kokemaan hetkiä ilman, että niitä purkaa atomeiksi? Kun pulahdan kylmään veteen, tunnen kehoni voimistuvan. Herätessäni aamulla lasteni vierestä, hehkun kiitollisuutta. Kaivautuessani syvälle luolaan, koen olevani elossa ja seistessäni korkean kukkulan päällä, aistin selittämätöntä pyhyyttä. Kaikki nämä tunteet pystyn perkaamaan, mutta yhä useammin valitsen vain tuntea niitä ja ihmetellä.
Selittämättöminä nuo tunteet herättävät henkiin myös kysymyksiä, joiden kysymisellä on enemmän merkitystä kuin niihin vastaamisella. Kukaties ne ovat samoja, joita Crow-päällikkö Coups pohdiskeli katsellessaan purjelaivueiden lähestymistä horisontissa?
Harri-Pekka Pietikäinen pohtii Toipuva arkajalka -blogissaan elämää ja ihmisenä olemista sekä niitä pelkoja, jotka estävät meitä tulemaan nähdyiksi ja kuulluiksi kokonaisina. Hän on tietokirjailija ja Bonfire.fi-bisnesmedian päätoimittaja. Harri-Pekalta on ilmestynyt teokset Työelämän taktiikkataulu (Fitra, 2019) ja Pinnan alla – Elämäni valkohain kanssa (Johnny Kniga, 2020). Hän kirjoittaa parhaillaan kirjaa Luolatarinoita (Docendo, 2022), jossa suomalaisia luolia lähestytään myyttien ja tarinoiden, sekä omien pelkojen kohtaamisen kautta.
