En sano, ettei raskas ajanjakso tai tapahtuma saisi tuntua siltä itseltään – tai että sitä pitäisi kauhoa läpi tyynenä tai olla siitä kiitollinen. Pah! Kukapa haluaisi vaikeita asioita elämäänsä.
Merkittävää on kuitenkin se, mitä tapahtuu tuon kokemuksen jälkeen. Ja itse asiassa se on paljon merkittävämpää, kuin tuo jo päättynyt tapahtuma, pala menneisyyttä, jota ei enää ole.
Kun ajattelemme, että jollain lailla ei olisi saanut olla tai jotain ei olisi saanut tapahtua, masennumme, koska emme hyväksy elämää sellaisenaan. Taistelemme totuutta vastaan. Ja vaikka oikeudenmukaisuuden puolesta taistelu on tavallaan rakkaudellista ja hienoa, menneisyyden edessä olemme polvillamme. Mitään ei ole muutettavissa.
Ei ole väliä, kadummeko jotain itse tekemäämme (tai tekemättä jätettyä) vai harmittelemmeko sitä, millainen joku toinen ihminen – tai itse elämä – on ollut meitä kohtaan. Kyse on samasta asiasta: sisäisestä tarpeesta muuttaa faktoja aikana, jolloin ne olivat juuri niin kuin olivat.
Hyväksyntä parantaa
Hyväksyntä kulkee linjassa totuuden kanssa. Raadollisen, realistisen, aidon totuuden. Sen, joka on totta myös tunnetasolla.
Kun hyväksymme tapahtuneet asiat, se ei tarkoita, että valitsemme tai haluamme ne. Ainoastaan hyväksyntää, että niin oli. Pakoilemalla totuutta (esim. pyrkimällä unohtamaan tai ajattelemaan parempaa) jatkamme sisäistä syytöstä, ja niin alitajuinen masennus jatkuu.
Hyväksyntä tuo mukanaan uuden alun. Kun asiat on perinpohjaisesti kohdattu, syytös muuntuu. Tiedoksi, toteamiseksi. Kenties suruksi, joka sekin hälvenee. Vaikka asiat eivät muutu menneessä, paljon voi muuttua nyt.
Usein tämä muutos auttaa ymmärtämään taustoja ja ottamaan kaiken vähemmän henkilökohtaisesti. Pelkkinä ilmiöinä, tapahtumina, joihin vaikuttavat monet taustasyyt.
Hyväksynnän ehdot
Toisinaan hyväksynnällä on kuitenkin ehtonsa. Tällainen voi olla esimerkiksi se, ettei sama asia jatku enää. Jos varastin nuorena kaupasta, voin hyväksyä sen helposti, kun ymmärrän mitkä asiat minuun vaikuttivat silloin ja kun tiedän, että asiat ovat muuttuneet.
Samalla lailla voin hyväksyä minuun kohdistuneet kaltoinkohtelut, kunhan varmistan, ettei se toistu. Kun näen oman osuuteni ja vastuuni kaikissa ihmissuhteissa (rajat), menneen hyväksyntä helpottuu.
Joitain asioita on hankalampi hyväksyä kuin toisia, mutta mahdollista se silti on. Ajan kanssa, kun muut vaihtoehdot ovat saaneet puhua puheenvuoronsa loppuun.
Superlannoitetta kasvulle
Vaikeat elämäntapahtumat antavat kasvullemme aivan uudenlaista superlannoitetta. Ne vaativat kohtaamaan kahlitsevia pelkoja ja rajoitteita. Mikäli traumatisoidumme, tuo kohtaaminen voi odottaa vuosikausia, mutta silti se on jo lupauksena sisällämme. Eikä saavutettava taso ole sama kuin lähtötaso, vaan hyvin paljon enemmän.
Yleisesti ottaen muutos pelottaa. Siedämme paljon – ja välttelemme kauan – ennen kuin muutamme mitään. Jos vaikea ihmissuhde saa meidät rikkomaan vanhoja kaavoja, se on voitto, vaikka itse suhteesta ei jäisi käteen mitään. Tai jos oma virhe saa havahtumaan johonkin, se ei kenties ollutkaan täysin turha asia.
Asioilla on aina monta puolta. Jos jokin ei mennyt, kuten toivoisi, se kenties opetti enemmän kuin muut asiat yhteensä. Tai jos oppi ei ole vielä laskeutunut ja kaikki tuntuu turhalta, se saattaa olla vasta tulossa.
Omasta menneisyydestäni olen oppinut valtavasti vasta pitkän ajan jälkeen ja opin jatkuvasti lisää. Yleensä saan ensin jonkin (tuskallisen) kimmokkeen nykyisyydessä, joka johdattaa sitten alkuperäisen asian äärelle.
Menneisyydestä vapautuminen
Mutta miksi elämä sitten on pelkkää oppimista? Siihen en osaa vastata muuta kuin, että turhaan emme täällä ole. Kyllä tämä jonkinlainen koulu on. Eikä elämä nyt sentään ihan pelkkää oppimista ole. Kyllä puhdasta iloa ja nautintoakin on saatavilla.
Itse asiassa mitä enemmän opimme pois menneisyyden ikeestä, sitä vapaammin nuo asiat ovat saatavillamme. Se on vähän kuin haittaohjelman purkaminen, joka jokaisen on suoritettava.
Kun katson nyt taaksepäin, mikään ei välttämättä ole väärää, kenties vain harmillinen ilmiö, joka aikanaan on ollut miltei “pakollinen”. Niillä asetuksilla, jotka tuolloin vallitsivat. Vapaus valita on ollut enemmän tai vähemmän läsnä, vaikken ole aina huomannut sitä. Lapsenakin: vapaus tuntea ja tietää tosiasiat.
Suuri kivi vierähti harteiltani, kun ymmärsin pitkän vaikean ajanjakson valmistelleen minua siihen, miksi lopulta tulisin. Itseni ja muiden hyödyksi. Kasvoin moninkertaisesti yli sen ihmisen, joka luulin olevani. Kärsimys ei ollutkaan turhaa eivätkä pelot ikuinen kohtaloni, vaan vihollinen, jonka yli lopulta vyöryisin niin, ettei vauhti enää pysähtyisi. Tullakseen voittajaksi täytyy olla jotain, mikä voittaa. Valitettavasti.
Menneisyyttä ei enää ole, ja sama pätee menneisiin kärsimyksiin. Harmille ja surulle on paikkansa, mutta lopulta vain opittu jää. Vain lahjat. Elämä on unenkaltaisia kokemuksia, joita kuljetamme mukana vain mielessämme. Kuten unesta, voi menneisyydestäkin havahtua aivan toisenlaiseen todellisuuteen. Joka on aina ollut odottamassa.
Näin on tapahtunut minulle, ja siksi haluan siitä kertoa.
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
