Kun tunteet ovat pinnassa, voi toisen ihmisen kehotus rauhoittua ja hengittää syvään olla kaikkea muuta kuin rauhoittava. ”Hengitä” -lausahdus voi tuntua osittain kuluneelta toteamukselta silloin, kun ei muuta osaa sanoa, mutta sen merkitys ei silti koskaan vähene.
Niinä aikoina, kun olin toipumassa uupumuksesta ja tutustumassa itseeni uudelleen ilman jatkuvaa suorittamisen ja selviytymisen viittaa harteillani, löysin meditaation ja joogan pariin. Kehoni oli niin sanotusti tiltissä, olin ahdistunut ja huolestunut, vatsani oli jatkuvasti sekaisin ja yöt kuluivat kattoa tuijotellen. Ihmiselle, joka ei ollut (tai siltä minusta ainakin tuntui) hengittänyt syvään ja kehoa huomioiden ainakaan viiteentoista vuoteen, oman hengityksen äärelle pysähtyminen tuntui lähinnä oudolta. Minusta tuntui, että en osaa hengittää. Tai että jos en nyt tietoisesti saa hengitystäni itse aikaiseksi, se pysähtyy. Oli kiinnostava huomata, miten niin automaattisen asian äärellä olikin yhtäkkiä vierasta olla.
Jokin hengitysharjoituksissa, oman sisään- ja uloshengityksen aallon seuraamisessa kuitenkin kutsui minua palaamaan harjoitteluun uudelleen ja uudelleen. Muistan istuneeni lattialla Kallion kahdessakymmenessä neliössäni patteriin nojaten ja sydän takoen, ainoana ankkurina oman hengitykseni virta. Kun maltoin rauhoittua pienen hetken ajaksi seuraamaan elämän aaltoa kehossani, rauhoituin.
Kun hengitykseen pysähtyminen ja sen kanssa hetken aikaa istuminen tai pötköttely saikin aikaan kirjaimellisen hengähdystauon omista huolestuneista olotiloistani, tuntui, kuin olisin löytänyt jotain hyvin arvokasta.
Sitä se olikin.
Rakas ystäväni Susanna Jussila on kirjoittanut: ”Hengitys on lyhin reitti kotiin” (Sielun sopukoita), pukien niin kauniisti sanoiksi sen, mistä on oikeastaan kyse.
Rauhallinen hengitys aktivoi parasympaattista hermostoamme, autonomisen hermoston sitä haaraa, joka viestittää meille, että on aika hellittää. En tiedä, kuinka pitkään toipuminen olisi minulta vienyt, jos en olisi löytänyt työkaluja siihen, miten oppia rauhoittamaan itseään.
Välttämättä omalla taustalla ei tarvitse olla mitään isoa. Tavallinen arki, kiire, riita rakkaan kanssa, huoli jostakin – tai mikä tahansa muu elämän käänne voi saada hartiat nousemaan korviin, sydämen tykyttämään ja hengityksen pinnalliseksi. Kun ressaa tai vetelee ylikierroksilla, ei relaaminen oikein tahdo onnistua. Vaikka tarvitsemme usein avuksemme muitakin keinoja, joskus ammattilaisen apua, voi ensimmäinen iso askel olla se, että palaa takaisin omaan hengitykseensä.
Siksi niiden ärsyttävienkin muistutusten sisältä löytyy arvokas ydin.
Hengityksesi on portti siihen, mikä on nyt, tässä, elossa – sinun kehosi. Riippumatta siitä, miltä siinä juuri tällä hetkellä tuntuu olla, olet siinä, itsesi kanssa.
Kun huomaa itsensä tai sen toisen lähellään hartiat korvissa, kierrokset kovilla, kutsu hengähtämään. Se voi olla paras ja tärkein lahja, jonka antaa.
Lyhyt hengitysharjoitus arjen hetkiin:
Asetu mukavaan asentoon, joko istumaan tai makaamaan pehmeälle alustalle. Jos istut pehmeällä alustalla, voit viedä lantion alle jotakin koroketta – vaikkapa tyynyn tai viltin. Näin selkäsi ei lähde pyöristymään ja hengitys pääsee kulkemaan helpommin.
Sulje hetkeksi silmäsi ja aseta kätesi vatsan päälle, pitäen hartiat rentona. Halutessasi voit asettaa toisen käden rintakehäsi päälle.
Tunnustele hetki, miten oma hengityksesi kulkee. Missä se kulkee? Mihin saakka se virtaa? Liikuttaako se käsiäsi? Mitä muita kohtia se liikuttaa? Tuntuvatko jotkin kehosi osat jännittyneiltä, entä toiset pehmeiltä? Tunnetko jotain muuta?Kun olet löytänyt hengityksesi ja keholliset tuntemuksesi, voit alkaa laskea hengityskierroksiasi niin, että sisään- ja uloshengitys muodostuvat saman pituisiksi. Esim. Jos sisäänhengityksellä ehdit laskea rauhallisesti neljään, pidennä uloshengitys saman pituiseksi.
Ethän pakota tai puserra hengitystäsi. Seuraa ja laske niin luonnollisia kierroksia, kuin pystyt. Jatka rauhassa muutamien minuuttien ajan.Miltä kehossasi tuntuu nyt?
