Me ihmiset olemme omaksuneet sellaisen ajatusmallin, jossa me omistamme kaiken. Jossain vaiheessa aloimme nähdä, että maa on meidän, eläimet ovat meidän ja samoin ihmiset kuuluvat meille. Omistussuhde näkyy kaikessa, minun lapseni, minun autoni, minun eläimet, minun perhe, talo, minun maani. Kun omistamme jotain, on luotava myös erillisyyttä siihen, mitä emme omista ja mitä toiset eivät omista. Tämä on minun, tuo on sinun.
Tämä näkyy myös tässä ajassa. Olemme huolissaan meidän terveydestä, jonka näemme usein irrallisena muusta luonnosta. Mikäli luulemme, että kyse on meistä, peli on jo menetetty. Elämme sukupuuton aikaa koko ajan ja siitäkin olemme onnistuneet eristämään itsemme. Menetämme lähes joka 20. minuutti uuden lajin. Vielä hetki sitten moni ei ollut tästä huolissaan, mutta nyt kun huomio on keskittynyt siihen, minkä kuvittelimme omistavamme, eli itseemme, olemme huolissaan. Olemme huolissamme, koska asia koskettaa meitä.
Mitä me todella omistetaan?
Me ei omisteta yhtään mitään, olemme vain hetken aikaa täällä maapallolla, joten sitä aikaa voisi käyttää vertauskuvana, että meillä on hetken pallo lainassa. Samoin kuin kirja kirjastosta, tämä on laina. Ja tällä pallolla, samoin, kuin kirjalla kirjastossa, olisi muitakin lainaajia vielä meidän jälkeemme.
Me olemme suhteessa siihen, kuinka hyvin elämä voi ympärillämme. Niin kauan kuin emme välitä puhtaasta vedestä, maaperän hyvinvoinnista, merien kirkkaudesta ja ilman raikkaudesta, teemme ainoastaan itselle hallaa. Ja voi olla varma siitä, että luonto kyllä hoitaa tasapainottamisen. Niin kauan, kun emme huolehdi omasta terveydestämme ja sitä kautta ympäröivän maailman jatkuvuudesta, tulemme kohtaamaan harvennusta.
Tämä vuosi on osoittanut sen, että ihmisrotu ei voi hyvin. Terveyden menettäminen tuo aina mukanaan sairauksia ja oireita. Ja jos keskitymme ainoastaan sairauden oireisiin, saatamme unohtaa sen, että kuinka vahva terveys meillä voisi olla suhteessa ympäristöömme. Oireita hoidetaan, mutta harvoin katsotaan, mistä ongelmat johtuvat.
On tapettava muuta elämää, jotta meille on enemmän tilaa. Mutta tekemällä itsellemme enemmän tilaa, vähennämme elintilaa muilta lajeilta. Ja jossain vaiheessa se ei enää palvele elämän monimuotoisuutta. Kun yksi laji nousee luonnossa muita reilusti ylemmäs, usein tulee luonto ja tasapainottaa peliä vähentämällä kantaa. Miksi? Koska se tukee kokonaisuutta, ei vain yksittäisen lajin toimintaa.
Tämä varmaan kuulostaa jollekin radikaalilta, mutta minun näkemykseni mukaan, ratkaisu ei ole se, että eristämme itseämme siitä ympäristöstä, jossa elämme. Ratkaisu, tai enemmänkin yksi vaihtoehto on, altistaa itseä sille ympäristölle, jossa haluaa vahvistua. Vahvistuminen ja mukautuminen ei tapahdu sillä, että jättää ärsykkeen antamatta. Jotta mukaudumme, meillä pitää antaa signaalia, johon kehomme pystyy reagoimaan.
Meidän kehomme on mukautumiskyvyn takia selvinnyt näin pitkälle. Pystymme reagoimaan ja mukautumaan, emme aina ilman harmittavia takaiskuja, mutta isommassa kuvassa, usein eteenpäin mennen. Me vahvistumme ja mukaudumme niihin olosuhteisiin, mihin annamme itsemme mennä. Ja mitä ärsykettä emme anna, niin ne tuntuvat rankemmilta, jos joudumme niitä kuitenkin kohtaamaan. Ja mikäli ei vielä uskalla altistaa itseään, niin silloin on hyvä alkaa vahvistamaan omaa terveyttä, jotta pystyy elämään siinä ympäristössä, missä haluaa kukoistaa. Altista itseäsi siihen ympäristöön, missä haluat elää, kasvaa, kehittyä ja kukoistaa.
Ja jotta ympäristö voisi paremmin (=tuottaisi myös meille terveyttä), niin uskon, että meille ei pidä tehdä vähempää, vaan tehdä enemmän oikeita asioita. Sen takia haluan kutsua jokaisen mukaan talkoisiin tekemään tästä puhtaamman paikan elää. Luonnon vuoksi ja ennen kaikkea meidän itsemme vuoksi.
