Vuosia sitten jouduin sairaalaan. Olin nuori yrittäjä ja koko elämäni pyöri firmani ympärillä. Syitä pitkään jatkuneeseen ja selittämättömään sairasteluuni ei löydetty. Kun lääkäri tuli antamaan minulle luvan lähteä sairaalasta, en olisi millään halunnut mennä kotiin. En ollut pitkään aikaan saanut sellaista huolenpitoa. Sairaalassa joku tuli tasaisin väliajoin kysymään kuinka minä voin.
”Oletko ajatellut, että yrityksesi ja sen aiheuttama yksinäisyys voisivat olla se taakka, joka saa sinut sairastelemaan ja voimaan pahoin?”, kysyi eräs ystäväni sairaalasta pääsyni jälkeen.
Kysymys pysäytti minut. Aloin miettiä tuota hetkeä edeltäneitä vuosia, joiden ajan olin johtanut tyhjästä rakentamaani yritystä, työllistänyt ihmisiä ja luonut uutta – suorittanut elämää. Luulin eläneeni unelmaani, mutta yhtäkkiä ymmärsin, että olinkin vain ajautunut automaattiohjauksella tilanteesta toiseen ehtimättä kysymään itseltäni todella ”missä mennään”. Oli ollut vain järjetön kiire tulla joksikin, jollaiseksi kuvittelin muiden haluavan minusta tulevan. En ollut tajunnut pysähtyä ja lopulta olin ajautunut tilanteeseen, jossa olin uupunut ja lohduttoman yksinäinen.
Oivalsin, että olin tottunut saamaan huomiota vain suoritusteni kautta ja pitämään huolta muista – mutta nyt yhtäkkiä löysinkin itseni yhtäkkiä miettimästä, kuka pitää huolta minusta.
Kummallista, miten ihminen on muka niin kovin itsensä tiedostava ja elää elämää miettien mitä muut hänestä ajattelevat, mutta samaan aikaan ei oikeasti tunne itseään juuri lainkaan. Tällainen asetelma voi olla ansa, joka pahimmillaan vie vain syvemmälle yksinäisyyteen ja erillisyyteen.
Kiire erottaa ihmisen yhteydestä itseen. Suorituskeskeisyys voi lisätä yksinäisyyden kokemusta, jos ei ehdi pysähtyä tai tee asioita, joita todella sisimmässään haluaa. Yhdellä on työ, toisella perhe, kolmannella kenties molemmat yhtäaikaa ja joskus kyky nähdä olennaiseen hukkuu. Joskus sinne ei haluakaan nähdä, sillä mieli helposti suojelee meitä, jottei tarvitsisi ryhtyä toimimaan.
Kiire erottaa myös ihmisiä toisistaan, sillä emme ehdi kohdata aidosti. On niin paljon helpompaa kiireen keskellä olla vastaamatta toisen viestiin, olla hymyilemättä hänelle kadulla tai jättää tekemättä tekoja kohti toisia, sillä kiireessä ne tuntuvat vain lisäävän koettua taakkaa. Näin vetäytyy pois toisista tai estää kontaktin muodostumisen toiseen.
Olen alkanut kutsua tätä yksinäisyyden autopilotiksi. Ohjaudumme tiedostamatta ja hyvin automaattisesti erillemme yhteydestä, ellemme pysähdy tietoisesti kysymään itseltämme “Mikä on olennaisinta juuri nyt?”.
Jotta kiire ei eristäisi meitä itsestämme ja toisistamme, arjen virta olisi kyettävä tietoisesti katkaisemaan. Aktiivinen pysähtyminen ja itsensä havainnointi auttaa puuttumaan siihen, ettei ohjaudu tilanteesta toiseen automaattiohjauksella.
Minulle tämän yksinäisyyden autopilotin – tai minkä tahansa muun hetken, jossa suunta tuntuu hukkuneen – pysäyttämiseen on toiminut opetella sanomaan itselleni päivittäin ”SEIS”, pakottaakin itseni siihen tarvittaessa, sillä outoa kyllä, vaikka kuinka yksinkertaiselta tämä kuulostaa, se ei ole sitä, ellei sitä tietoisesti ala tehdä. Erityisen hyvin tämä yksinkertainen rakentamani malli toimii hetkissä, jolloin tuntuu, että ajatus puuroutuu eikä mihinkään saa otetta.
Toimisiko tämä sinulle?
- Päätä pysähtyä. Riisu kaikki tekosyyt siitä, mitä pitäisi ehtiä tehdä ensin ja miksi et kuitenkaan nyt ehdi pysähtymään.
- Sano ”seis” ja hengitä hetki syvään sekä rauhassa.
- Kysy itseltäsi: ”Mikä on olennaisinta juuri nyt?”. Hengitä. Joskus tämä pysäyttää vain sekunniksi, eikä vastausta kysymykseen tule. Joskus se puolestaan sysää pidempään pohdintaan siitä mihin ajattelunsa ja voimavaransa suunnata. Tärkeintä on, ettei aseta mitään muuta tavoitetta kuin pysähtymisen.
- Käytä tätä työkalua aluksi säännöllisesti valitsemallasi aikavälillä, esimerkiksi iltapäivisin, ja opettele pysäyttämään itsesi virran keskellä. Se voi olla aluksi hankalaa, mutta vähitellen huomaat käyttäväsi työkalua automaattisesti ja luontevasti ilman, että sitä tarvitsee sen enempää ajatella.
