Kirjoittaja Vilhelmiina Hjorth on freelancer-tekstintekijä, joka uskoo syvällisen kohtaamisen voimaan. Hän tarkastelee maailmaa ja ihmisyyttä empaatin sydämellä ja luontomystikon silmin tuoden oivalluksiaan esille Yhteyden voima -blogissaan ja samannimisellä Instagram-tilillään.
Haastavassa elämäntilanteessa, kuten avioeron tai korona-ajan keskellä, ovat ajat lähiluontopoluilla olleet mittaamattoman arvokkaita minulle. Luontoon olen voinut mennä etsimään milloin mitäkin hukassa olevaa, kuten mielenrauhaa, voimaa tai yhteyttä itseeni.
Olen oppinut luottamaan siihen, että luonto antaa aina jotain uutta ja yllättävää: muuttuneen näkökulman, rauhan, mahdollisuuden tunteiden purkautumiseen. Jotain sellaista, jota en ole lähtiessäni edes osannut toivoa. Haluankin jakaa kanssasi viisi kaunista oivallusta, jotka lähiluonto on opettanut minulle.
1. Luonto ei tuomitse
Miten tahansa olenkaan mokannut, mitä kipuillut, on luonto aina ottanut minut vastaan. Se lohdutus, jota joskus on vaikea itselleen suoda tai jota ei aina osaa kanssaihmisiltä pyytää, on minulle ollut luonnossa aina saavutettavissa.
Ikivanhaa mäntyä vasten nojaillessani tai kuohuvan kosken äärellä istuessani olen saanut olla se kuka olen, siinä missä olen. Virheineni päivineni nähty, hyväksytty ja rakastettu.
2. Kaikella on aikansa
Luonnonkiertoa seuraamalla olen oppinut malttia ja hyväksymistä. On aika kukoistaa ja loistaa, on aika päästää irti, on aika levätä ja on aika herätä uuteen kasvuun.
Luonto ei ryntäile hetkestä toiseen, luonto ei toivo olevansa jo keväässä, kun on vasta syksy meneillään. Luonnossa näkee miten saman kasvin kaksi eri yksilöä voivat olla eri vaiheessa: toinen vielä kukkii hehkeänä, kun toinen jo lähettää hahtuvapallostaan siemeniä maailmalle. Luonnossa vietetty aika on opettanut uskomaan siihen, että asiat tapahtuvat, kun on oikea aika.
3. Tähän hetkeen keskittyminen rauhoittaa
Vaikeimpina hetkinäni olen intuitiivisesti alkanut harjoittaa katseen kohdistamista hyvin tarkasti ja lähelle. Tämä on poikkeuksetta auttanut minua rauhoittumaan ja keskittymään käsillä olevaan hetkeen.
Näin olen saanut etäisyyttä kipuiluuni ja oppinut samalla näkemään – ja myös iloitsemaan – luonnosta yhä syvemmin. Katsomalla tarkasti ja hyvin läheltä moni kauempaa katsottuna yksinkertainen asia voi olla värikäs, monitahoinen ja hurmaava. Kuten vaikkapa apila!
4. Olen arvokas osa kokonaisuutta
Kun en ole kokenut yltäneeni siihen mihin ne muut tai kun olen uupunut tekemiseen, on luonto pelkällä olemassa olollaan opettanut miten paljon suuremmista asioista on kyse, kuin siitä mitä saan tai en saa täällä aikaan.
Luonto ei suorita, vertaile tai arvostele. Kun annan etanoiden hitaan vaelluksen tai perhosten kevyen lennähtelyn saavuttaa sydämeni, ymmärrän, että en ole täällä lunastamassa paikkaani teoilla, vaan arvostamalla olemassaolon lahjaa. ‘
5. Luonto menee tunteisiin
Elämme kovien arvojen maailmassa, eikä ole itsestään selvää pysyä avoimena ja herkkänä. Luonto yllättää uskomattomalla kauneudellaan kerta toisensa jälkeen ja pääsee näin ohi ihmisyyden pintakerroksen, suoraan sydämeen. Luonto on auttanut minua säilyttämään kosketuksen sisimpääni, omaan herkkyyteeni ja liikutetuksi tulemisen kykyyni.
