Noin 40 vuotta. Se on pitkä aika odottaa. Odottaa, toivoa, hävetä, pelätä, rakastaa, antaa anteeksi, hyväksyä, rohkaistua, vetäytyä, pettyä – uudelleen ja uudelleen.
”Kasvatuskeinot”
Tiedän jotain edesmenneen vaarini kasvatuskeinoista. Onneksi en tiedä häntä edeltävien esi-isien keinoista, tuskin olivat nekään kovin lempeitä. Isäni sai äärimmäisen kovan kasvatuksen. Kuria pidettiin ja tarinoissa elää rovastin perheen iltahartaudet, missä fokus oli syntien tekemisessä. Nuhteita sai aina – vaikka varmuuden vuoksi ja kannustusta ei kuulunu.
Muistan hämärästi lapsuudesta joitain kertoja, kun isä antoi piiskaa – kädellä tai tohvelilla pepulle läimimistä. 70-luvun ”kasvatuskeinoja”, kuten olemme tottuneet toteamaan leppoisasti, hymähtämään teennäisen vähättelevästi sekä työntämään aiheen syvemmän tai julkisen käsittelyn maton alle – mielellään saman lukitun vakan alle missä sitä kynttilää pidetään. Vaikka kokemani ”kasvatuskeinot” oli isääni verrattuna Disneyn satuja, oli ne mulle pienenä herkkänä lapsena liikaa. Muistan, että eka päätökseni lapsena oli, että kasvatan oman lapseni rakkaudella, ilman piiskausta. Tämä on yksi harvoja asioita mihin olen koko olemuksellani vankasti sitoutunu.
Spiritual bypass ja mitä näitä muita toimivia keinoja on…
Rakastan isääni, olen hyväksynyt menneisyyden tapahtumat, olen antanut anteeksi – ja samalla kehoni kertoo myös vaivihkaa tapahtuneesta ”spiritual bypass -ilmiöstä”(henkisten harjoitusten, työkalujen, yms. käyttäminen välttääkseen traumojen ja keskeneräisten asioiden kohtaamista). Olen lukuisia kertoja hyväksyny asian ja antanu anteeksi erilaisissa meditaatioissa, workshopeissa ja terapiassa. Koen, että nämä ovat tapahtuneet koko kehomielen tasoilla ilman pakottamista. Silti kehossani on ollut pieni osa, joka on odottanut. Tiedostin puhumisen tarpeen radikaali rehellisyys -työskentelyn kautta.
Aikoinaan ajattelin, että ehkä uskaltaisin puhua iskälle asiasta vasta kuolinvuoteella – ehkä… Viimeisimpinä vuosina kehoni on koko ajan kuiskutellu kovempaa, että tästä asiasta tarvii puhua nyt. Äiti yritti toppuutella pitkään sanomalla ettei isä puhu. Hän ei ole koskaan puhunut ja hän ei osaa. Se ei ole hänen tyylinsä. Jos puhun, hän saattaa hylätä mut perheestä kokonaan. Välit voi rikkoutua pysyvästi… Sisko komppasi. Tarvittiin puolen vuoden kommunikaatiokatko mun ja muun perheen välillä ennen kuin isän kanssa kohtaamisen aika koitti.
Pihvin äärelle
Nyt – noin 40 vuotta tapahtumien jälkeen puhuimme. Puhuimme kaksi tuntia ja olis voinu jatkaa vaikka kuinka. Iskä toisteli matkan varrella ettei hän puhu. Ei hän osaa. Ei ole tottunu… Samaa vanhaa mantraa… Ja kuitenkin hän puhui. Puhuimme syvimmällä tasolla mitä ikinä. Kyselin paljon isäni lapsuudesta, hänen isäsuhteestaan, vaarin kasvatuskeinoista, miten sisarukset ja iso-fammu suhtautuivat asioihin, jne. Palasin pariin otteeseen puhumaan isän itse kokemasta kurittamisesta.
Kehoni oli rennohko ja samalla hieman jännittyny vatsan, käsien ja niskan seuduilta. Leuat tuntui kireiltä, nieleskelin ja koin silmiin katsomisen haavoittuvuuden. Koin olevani kuin junan kyydissä, joka on väistämättä saapumassa pitkän matkan jälkeen vihdoin pysäkille. Vaikka mua jännitti ja koin satunnaisia vatsan kouraisuja sekä epävarmuutta, juna kuljetti mua enimmäkseen rauhan, itsevarmuuden ja päättäväisyyden saattelemana sanomaan: ”haluaisin puhua mun lapsuusajan piiskauksista”.
Olimme eri mieltä tapahtumista ja piiskausten määrästä – kumpikaan ei välttämättä muista just sitä mitä tapahtui. Nää ei ollu mulle olennaisia tällä kertaa. Olennaista oli, että uskalsin ja saimme vihdoin puhua asiasta. Ja iskä kuunteli. Sen hän osaa. Ja hän pysyi läsnä. Hän oli mun kanssa. Meillä oli yhteys. Iskä ei lähety karkuun tai hylänny mua.
Kerroin vihasta ja pelosta, jotka repi mun suhtautumista ja yhteyttä häneen teini-iän loppumetreille asti. Isä osasi upeasti ”pidellä tilaa” vaikeiden asioiden ja tunteiden äärellä, jotta pääsimme vapautumaan synkistä kahleista antaen valolle tilaa loistaa välillämme.
Isä, poika ja rakkaus
Tunsin ylpeyttä, kiitollisuutta ja rakkautta isää kohtaan. Vaikka sanonta ei juuri täsmää tähän yhteyteen, tää oli mun ”viimeinen mohikaani”. Keskustelu oli isoin ja tärkein, mitä elämässäni on tässä kohtaa ollu – WOW!
Omat ja perheeni pelot puhumisen mahdollisista negatiivisista vaikutuksista näyttäis olleen aivan turhia. En tiedä mitä tämän jälkeen tapahtuu, eikä tarviikkaan tietää. Toivottavasti avoin keskustelu asioista jatkuu. Olen onnellinen, että maton ja vakan alle lukittu peikko ja tabu on nyt kohdattu ja uudenlaiselle vapaudelle, perspektiiveille ja perhedynamiikoille on tilaa.
Kiitos isä ja rakastan sua.
Aleksi
P.S. Kiitos tuesta, rohkaisusta ja rakkaudesta upeille ystäville. Uskon, että teidän olemassaolo loi tärkeän turvan, jotta uskalsin ottaa viimeisen askeleen. Erityiskiitos: Maija, Tiina, Vesa, Jukka, Jarno, Mari, Anna-Sofia, radikaali rehellisyys –perhe sekä WHT / tantra perhe. Rakastan teitä!
