Kulunut vuosi on nostanut itselläni oman tilan merkityksen aivan uudelle tasolle.
Olen sisäistänyt, että vaikka kykenen tekemään suhteellisen paljon, tai pitämään monta lankaa käsissäni yhtä aikaa, se ei ole se tapa, jolla tahdon elää. Rauhassa oleminen on paljon tärkeämpää.
Aiemmin uupuneelle näiden oivallusten vihdoin sisäistäminen on ollut lääkettä. Koko keholla sen ymmärtäminen, että pelkästään työ ei ihmistä uuvuta, vaan väsymiseen vaikuttavat kaikki muutkin elämän fyysiset, henkiset ja emotionaaliset tekijät. Myös ne ihanat asiat – jonka olen liian usein onnistunut unohtamaan.
Minä paloin seitsemän vuotta sitten loppuun. Silloin elämä oli täynnä muutosta, moni asia loppui samaan aikaan. Kaiken keskellä muutin uuteen kaupunkiin tuntematta paikkaa tai sieltä juuri ketään – olin innoissani, toisaalta jännittynyt. Treenasin kuin hullu, ja minua ajoi eteenpäin tahto saavuttaa syömishäiriön jälkeen elämässäni jotakin, päästä samaan, kuin ”kaikki muut” ikäiseni. Lopulta kroppa tilttasi.
Ramppasin tutkimuksissa viikkokaupalla, kunnes eräs lääkäri totesi minulle: ”Emmi, sä olet loppuun palanut”. Hän kertoi autonomisen hermoston toiminnasta ja häiriötilasta, miksi kehoni käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Olin ihmeissäni ja peloissani, enhän ollut tehnyt ”mitään”.
Kokemukseen pysähtyminen ja siitä toipuminen vei yli puoli vuotta. Rankkuudestaan huolimatta se opetti minulle paljon — sen myötä rakastuin joogaan, meditaatioon, kiireettömyyteen.
En muuttaisi kokemusta pois kaiken sen tuoman hyvän vuoksi, mutta samalla haaveilen, ettei meidän ihmisten tarvitsisi kyntää ojan pohjien kautta ennen kuin ymmärrämme, että elämän ei tarvitse olla jatkuvaa selviytymistä tai eteenpäin pyrkimistä.
Nykyisin minua uuvuttaa paljon entistä herkemmin. Kun kokonaiskuormitus – riippumatta siitä oliko se positiivista tai negatiivista – nousee tarpeeksi korkealle, kehoni ilmoittaa sen kyllä. Ja silloin, on minun löydettävä jarrut. Kehoni antamien merkkien avulla ymmärrän, kun on sanottava ei, oltava offline ja ei kenellekään mitään. Joskus tarvitsen päivittäistä jarruttelua, joskus vain kerran kuukaudessa.
Usein pidämme tällaisia asioita ja kokemuksia heikkoutena ja rajoitteina, mutta minusta ne eivät ole sitä. Päinvastoin. Kun opimme olemaan sovussa kaikkien puoliemme kanssa niitä kunnioittaen, antaa se meille vahvuutta. Silloin annamme haavoittuvaisten osiemme olla lahjoja, joiden avulla elämän läpi suunnistaa hiukan eheämpänä kokonaisuutena.
Siksi, vaikka pystyisi tykittämään elämässä eteenpäin täydellä vauhdilla etappi kerrallaan, on hyvä kysyä itseltään, onko se se, millä todella on eniten merkitystä? Ja kuka oikeastaan on, kun vauhti loppuu?
