Henna Helne on helsinkiläinen toimittaja, kahden pojan äiti ja esikoistietokirjailija. Pojat, pojat, pojat – kirja poikien äideille (Otava) ilmestyi huhtikuussa 2020. Se käsittelee tutkitun tiedon valossa nykypoikien maailmaa ja äitiyttä pojalle.
Saunan kiuas sihahtaa äänekkäästi, kun se saa uumeniinsa kauhallisen vettä. Keväinen ilta-aurinko maalaa lauteisiin vaaleita rantuja. Hengittelen nautiskellen lämpöistä, pehmeää ilmaa. Viisivuotias, pellavapäinen poikani istuu alimmalla lauteella ja rikkoo hiljaisuuden kääntymällä katsomaan minua kohti.
– Äiti, mä en aio ikinä muuttaa teidän luota pois. Saanhan aina asua tässä kodissa, hän sanoo.
– Tietysti kulta, tämä on aina sun koti, vastaan hymyillen, mutta haikeutta äänessäni.
Voi kuinka toivoisin, että pysyisit aina tuollaisena. Iltapalan kaakaoviikset kasvoillasi, vilpittömästi suhteeseemme uskoen. Jokainen vanhempi tuntee aika ajoin puristavan tunteen rinnassaan: koittaa sekin päivä, kun oma lapsi painaa viimeisen kerran kodin oven kiinni. Ajatus on itselleni, kahden pienen pojan äidille, vielä niin riipaiseva, etten pysty sitä edes loppuun saakka ajattelemaan.
Lapset ovat meillä kaikilla vain lainassa, mutta monesti mietin, pelkäänkin, joudunko tekemään suuremman irtioton lapsiini siksi, että he nyt sattuvat olemaan poikia. Pojat kun kasvavat tässä yhteiskunnassa vieläkin valitettavan kapeaan miesmuottiin, eikä niihin raameihin välttämättä kuuluu tunteilua ja välittämistä.
Myös tutkimusten mukaan juuri tyttäret ovat niitä, jotka pitävät eniten vanhenevista vanhemmistaan huolta, ja juuri tyttöjen äidit ovat läheisempiä isoäitejä lastenlapsille. Miksi näin on, ja miten tätä kaavaa voisi rikkoa?
Myyttiselle suhteelle on selitys
Tutkimustulokset ovat jollain tapaa ristiriitaisia sen tosiasian kanssa, että äidin ja pojan suhde on kautta aikojen nähty erityisen läheisenä, jopa myyttisenä. Mutta mihin tämä väite perustuu?
Äiti ja poika käyvät kehityspsykologisesti pojan kasvun myötä läpi vaiheita, joissa he vuoroin etääntyvät, vuoroin lähentyvät toisiaan. Vauva-ajan symbioottisuus ja äidin varaukseton ihailu jatkuvat pojalla useimmiten noin esikoulu-ikään saakka, minkä jälkeen hän usein tiedostaa kuuluvansa miessukupuoleen – ja kääntää katseensa kohti isää.
Murrosikään tullessaan poika taas tekee suurimman irtioton isästään, josta haluaa olla ”se parempi versio”. Suhde äitiin saattaa tässä vaiheessa jäädä idealisoidummaksi – ja juuri tähän lienee perustuvat tiiviit, kliseisetkin äiti-poika-suhteet.
Kautta aikojen me äidit olemme olleet lapsillemme ennen kaikkea turvan ja lämmön tuojia – ja näitä asioita myös nykypojat meiltä äideiltä edelleen kaipaavat. Siitäkin huolimatta, että kasvaisivat fyysisiltä mitoiltaan meitä suurimmaksi. Senkin jälkeen, kun ovat tavanneet unelmiensa puolison ja perustaneet oman perheen.
Kolmenkymmenen vuoden päästä tuskin istun poikani kanssa enää yhdessä saunan lauteilla. Mutta kun katson tänään pientä pellavapäätäni, toivon enemmän kuin mitään olevani hänelle jo nyt sellainen ihminen, josta hän tulevaisuudessakin välittää ja joskus pitää huolta. Sellainen äiti, jonka syliin mahtuu vaikka kaksimetrisenä. Sellainen kasvattaja, joka on osannut pitää huolta siitä, että poikakin saa tuntea ja osoittaa välittämistä.
Ja kaikkein eniten toivon, että nämä 2010-luvulla syntyneet ihanat pojat saavat kasvaa juuri sellaisina kuin ovat – juuri sellaisiksi kuin haluavat.
