Muhkurat. Appelsiini-iho. Arvet.
Korjaa minut.
Virhe.
Osta selluliittivoiteita.
Pue päälle peittävää.
Jumppaa peppua.
Osta kuivakupit.
Pue noin, näyttää laihemmalta.
Kuulostaako tutulta?
Minulle tuo kaikki oli joskus arkipäivää. Nykyisin enää vain keväisin heräävä muisto menneisyydestä.
Eheytyminen ei tarkoita sitä, että unohtaisi. Eheytyessäänkin aika ajoin muistaa. Muistot eivät vain enää ole totta tai ota kipeää.
Joka kevät päätän jälleen olla ostamatta kuivakuppeja, syödä aivan tavallisesti. Kantaa rakkaudella kovia kokeneen, kaikesta silti melkein toipuneen kehoni, ylpeänä kaikkine epätäydellisyyksineen.
Minä tiedän, että en ole yksin.
Tiedän, että kehohäpeä ei ole peittänyt vain minua paksuihin vaatteisiin kesäkuumalla, kun ei kehtaa näkyä.
Tiedän, että on olemassa naisia, jotka eivät kehtaa olla, kun ei ole täydellinen.
Kun paino onkin noussut.
Kun on tällaista ja tuollaista vikaa.
Raskausarpia.
Toisinaan haluaisin kiivetä barrikadeille jokaisen alaspainetun, kehoaan rääkkäävän ja häpeävän puolesta. Tahtoisin huutaa jokaiselle, että se mitä näet virheenä, ei ole virhe.
Silti tiedän, että kehohäpeä ei hälvene vain päättämällä.
Häpeää voi ymmärtää ja sen syntysyitä tutkia, mutta se ei hellitä otettaan, ennen kuin kehonsa uskaltaa kohdata. Kerta toisensa jälkeen, sellaisena kuin se on. Avun kanssa ja yksin.
Vasta silloin se ei tarraa enää kiinni niin kovaa.
Siksi päätän olla huutamatta. Sen sijaan kuiskaan ja toivon kuiskauksen tavoittavan heidät, joiden tarvitsee se kuulla:
Sinä nainen, joka pelkäät ettet ole riittävä.
Katso kipeintä osaasi.
Silitä arpia,
suutele muhkuroita.
Riisu kehosi alastomaksi,
anna sen liikuttaa sinua.
Kohtaa silmäsi peilin kautta,
tunne miten kehosi hengittää, jokaisella hetkellä.
Tiedäthän, että kehosi muutokset ja jäljet kertovat sinun tarinaasi.
Kehosi tässä, kannattelee sinua sittenkin.
Sinä olet kaunis, et siksi, että mahtuisit jonkun luomaan muottiin.
Vaan siksi, että olet elossa ja siinä, nytkin.
