Tänään teki mieleni alkaa kirjoittaa äitiydestä. Se on itselleni sekä rakas että kipeä teema. Tiedän, että äitiys on tuota monelle muullekin.
Minulle äitiys oli iso haave jo teini-ikäisenä. Haaveeni toteutui: minulla on kaksi maailman rakkainta lasta, teini-ikäistä poikaa. Aika on mennyt siivillä enkä oikein voi käsittää, että pikkunyyteistä on kohta kasvanut aikuisia miehiä. Onneksi lapseni ovat saaneet olla terveitä.
Minun on helppo jakaa äitiyteni kahteen ajanjaksoon: avioliiton aikaiseen ja avioliiton jälkeiseen aikaan. Avioliiton jälkeistä aikaa olen elänyt vähän enemmän kuin niin sanotun ehjän perheen äitiyden aikaa. Nyt olen hetken aikaa opetellut uusperheen äitinä olemista. Joskus tulee vielä aika, kun olen kotoa pois muuttaneiden lasten äiti ja kuka tietää – ehkä joskus vielä isoäitikin.
Äitiys muuttuu, kun lapset kasvavat ja itsekin kasvaa (suuntaan ja toiseen). Äitiys on valtavan vastuullinen tehtävä. Vauvapaketin mukana saa paitsi iloa, myös pelkoja ja syyllisyyttä. Äitiys avaa itsessä puolia, joita ei ehkä olisi löytynyt ilman lapsia. Lapsi on ankara peili ja omien vanhojen haavojen raapija. Ainakin itse olen saanut katsoa kipujani, ja katson edelleen, joita lapseni minussa nostavat pintaan.
Äitiyteen voi liittyä monia kipeitä asioita. Minä tiedän niistä vain osan. Lämmin ajatus sinulle jolle äitiyteen liittyy jotain kipeää ja satuttavaa. Olen pahoillani, jos et ole saanut kokea äitiyttä toiveistasi huolimatta, olet menettänyt sen joka teki sinusta äidin tai oma äitisuhteesi on tai oli satuttava.
Minusta on tärkeää tehdä itsensä kanssa niin paljon henkistä työtä, että lopulta pystyy, ihan aidosti, antamaan anteeksi itseä satuttaneelle vanhemmalle, antaa anteeksi se ettei tämä pysty tai pystynyt koskaan pyytämään anteeksi. On lupa surra kaikkea sitä, mitä vaille on jäänyt.
Itselleenkin on tärkeää antaa anteeksi. Omassa vanhemmuudessa on hyvä olla armollinen. Itseltään ei pidä kuitenkaan sallia mitä tahansa käytöstä suhteessa lapsiin. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus aloittaa ikään kuin alusta, jos siihen on tarvetta.
Haluaisin nostaa lipun salkoon, ei niinkään äideille, vaan äidillisyydelle. Sille voimalle joka luo ja ylläpitää elämää. Sille joka on rakkautta, luovuutta ja lempeyttä. Se joka ottaa syliin sen, jota on satutettu, sen joka kaipaa henkistä tai fyysistä syliä ja sen sisäisen lapsen, jota on haavoitettu. Siitä huolimatta onko ”oikeasti” äiti.
Hidasta elämää-kirjasarjassa on ilmestynyt (Otava, 2018) teos Lasten oppeja äideille. Teos on ihana, hersyvä ja syvällinen kirja, jossa yksitoista Hidasta elämää-heimon äitiä kertoo tarinoita siitä, mitä lapset ovat heille opettaneet.
