Kuolema ja sen läheisyys tuovat elämän piirteet paremmin esiin – Ei ole menetettävää, on vain elettävää

Kirjoittaja Sara Anttila jakaa sanoja suoraan sielustaan – sellaisina kuin ne kulloinkin tulevat. Kirjoittaminen on Saralle paitsi keino ilmaista itseään ja selkiyttää ajatuksiaan myös väylä jakaa rakkauden hippusia maailmaan.

Kuolemanpelko on seurannut minua vuosia. Vaikka kuinka yritin rauhoitella itseäni, tehdä kaikkea mahdollista selfhelppiä löysin itseni kerta toisensa jälkeen paniikkikohtauksen reunalta keikkumasta. Tunsin sydämeni jyskytyksen kaikkialla. Se löi, löi ja löi ja minä mietin koko ajan koska se pysähtyy? Mikä lyönti on viimeinen? Onko se nyt? Nyt, nyt vai nyt?

Illat olivat pahimpia, kun varjot kumartuivat ylleni ja olin varma siitä, etten enää heräisi uuteen aamuun, etten enää saisi kokea sitä, miltä tuntuu raottaa pikkuriikkisen silmäluomia ja nähdä maailman laskeutuvan, tipahtelevan unisena paikoilleen juuri sellaisena kuin sen illalla taakseni jätin.

Siksi pysyttelin valveilla. Tuijotin kattoa ja yritin epätoivoisesti pitää kiinni siitä hauraasta elämänlangasta, joka kuitenkin koko ajan lipesi sormieni välistä. Valvoin kuin vahtia pitävä koira. Luullen, että voisin sillä tavoin jotenkin estää kuoleman hiippailemisen luokseni. Ehkä kuulisin sen rahisevan hengityksen, haistaisin sen kalman hajun tai tuntisin sen läsnäolon kylmänä aaltona vieressäni.

Ehkä sitten voisin vielä livetä sen otteesta, pinkoa niin kovaa kuin kintuistani pääsisin. Jonnekin kauas pois, karkuun. Luulin, että jos vain oikein pinnistelisin ja ponnistelisin, oikein rutistaisin luomeni tiukasti kiinni, ei yksikään varjo pääsisi tunkeutumaan maisemaani, viemään minulta pois sitä, mitä kutsuin elämäksi. Mutta sulkiessani silmäni varjoilta, suljin silmäni myös valolta. Kuolema piti minua otteessaan tiukemmin kuin itselleni uskottelin. Se täytti kaikki kolot, imi viimeisenkin valon. Sydämeni kumisi yhä, mutta sen syke oli tyhjä, ponneton.

Lopulta ymmärsin, että valo vaatii aina rinnallensa varjon. Elämä vaatii rinnallensa kuoleman. Ilman toista ei ole toista. Ilman toista ei voi olla toista. Ja siksi, jotta voisi todella elää, täytyy päästää pimeinkin varjo, kuolema sisään. Täytyy hyväksyä se tosiasia, että kuolema on aina läsnä, tulee aina olemaan. Kuolema kuiskailee tumman puron pyörteissä, kumisee mullaksi maatuvassa maassa ja ritisee paikoilleen jäätyvissä puissa.

Mutta sen tummat sävyt luovat kontrastin, jota vastaan valo näyttäytyy entistä kirkkaammin. Kun uskaltaa kohdata suurimman pelkonsa, kuolemansa, elämä muuttuu yhtäkkiä eläväksi, hengittäväksi. Ei ole enää ei paikoilleen lamauttavia ja jähmettäviä pelkoja. Ymmärtää, ettei ole mitään menetettävää. Vain elettävää.

Vain virtaavaa liikettä, jossa valo ja varjo tanssivat sulassa sovussa keskenään. Ja loppuen lopuksi siinä tanssissa valo vie, pyörittää varjoa hyppysissään ja häikäisee katsojan lumovoimallaan, loistavalla kauneudellaan. Ja sitten sitä katsoo ulos ikkunasta, näkee auringon suutelevan taivaanrannan pilviä niin intohimoisesti, että kaikki on vain häikäisevän kirkasta punaista ja oranssia.

Ja silloin sitä päättää elää, todella elää kuin kaikki olisi tässä. Kuin kaikki olisi tässä, tuossa taivaanrannassa, tässä hengenvedossa, näissä sanoissa. Koska kaikki on tässä. Loputtomassa nyt-hetkessä, jossa rauha, syvä rakkaus vie tilan varjolta, kuolemalta. Silloin ymmärtää, että kuolemakaan ei ole enää kaiken loppu vaan uuden alku. Ikirouta sulaa, puro solisee ja kevään ensimmäiset silmut aukeavat.

Kaiken jälkeen, elämä löytää aina voiman jatkaa kulkuaan. Raivata rakkauden uomiaan. Koska elämä on rakkaus ja rakkaus jää kun kaikki muu häviää.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
Hei ihana 🥰! Oletko jo tilannut Hidasta elämää -klubikirjeen? Tilaa nyt ja saat -10% alennuskoodin puotiin!
Tilaa
close-image