Sitä niin tahtoisi olla onnellinen. Maksimoida elämänsä ja napsia siihen kaikki hyvät – kuin paratiisin omenat. Ottaa ilon, rauhan ja rakkauden. Ajatella, että kaikki paha tapahtuu jossain muualla. Jollekin muulle.
Mutta sellaistahan se ei ole.
Minulle ennen sanottiin, että olet tuollainen pumpulissa kasvanut. Kultalusikkaa ei ojennettu laman lapsille, mutta onnellisia aurinkoja sitäkin enemmän. Sitä kun elelee tiukasti yhteiskunnan normien ja odotusten mukaan, niin ei tuppaa vaikeuksiakaan niin paljoa tulemaan.
Mutta ei elämän vaa’assa paina pumpulit tai kultalusikat. Ei hyväntekeväisyys, kiltteys tai kunnollisuus. Ei mikään ihmisen hyvyys tai pahuus silloin, kun luonto liikauttaa suupieltään vinoon.
Minäkin menin elämässäni hetkeksi vinoon. Luotin siihen, että elämä kantaa ja lentokoneista voi hypätä. Aloin elää. Aloin etsiä, mikä on minulle oikein, mikä minun totuuteni on. Miksi oikein olen täällä?
Luotin pumpuliin, mutta edessäni ammotti miinakenttä. Entinen suora polkuni oli vain muisto, ja nyt allikoita näkyi silmänkantamattomiin.
Ensimmäinen miina sattui paljon, sillä se vei uskon satuihin. Prinsseihin ja prinsessoihin ja punaisiin tupiin. Toinen miina sattui eniten, sillä se vei uskon siihen, että ne isot pahat asiat sattuvat aina jollekin muulle. Ne sairaudet, joita katsotaan tv-ruudulta ja joihin lahjoitetaan hyväntekeväisyyskonserteissa rahaa, eivät tapahdu minun kotonani.
Onnettomuudet tapahtuvat aina joillekin, joita huokaillaan kahvipöydissä. Minun lapseni ovat terveitä, eikä minun rinnoistani löydy kyhmyjä. Minun kohtuni on ehjä ja hallittavissa. Minun lastani ei kukaan kiusaa, enkä ikinä joudu hautaamaan ketään liian aikaisin.
Jossakin vaiheessa tajusin, että kukaan ei selviä ilman miinoja. Kukaan ei kulje polkuaan kaatumatta, polviaan kolhimatta. Elämään kuuluu ilo ja suru. Terveys ja sairaus. Myötä ja vasta.
”Elämässä kuuluukin ryvettyä”, sanoi Tommy Hellsten ja vieräytti rinnastani kiven. ”Kukaan ei voi odottaa kivutonta, ongelmatonta elämää.”
Tajusin, että olin miinakenttäni keskellä taistellut elämää vastaan. Polkenut jalkaa ja huutanut ”minä haluan mun pumpulin”. Kuvitellut, että ansaitsen ainoastaan puron solinaa ja linnunlaulua. Rakkautta, eikä yhtään anarkiaa.
Välillä luonto muistuttaa, kuinka pieniä herkkiä höytyviä me olemme. Se muistuttaa, että joskus epätodennäköinen voi olla täydellisen todennäköinen. Kuinka pieniä murheita meillä on, ja kuinka vähän voimme kontrolloida yhtään mitään. Kuinka merkityksetön juuri pidetty kokous on, kuinka typerää on kantaa vuosien takaista kaunaa tai kuinka raskasta on vastustaa elämää sellaisena kuin se on.
Luonto ei ole hyvä tai paha. Se vain on.
Tänään ei voinut mennä kauppakeskukseen, ei leffaan eikä teatteriin. Suunnittelemani matka peruuntui ja yhtäkkiä oli aikaa ei millekään. Kuljin metsässä ja kuuntelin, kuinka vanhat puut narisivat toisiaan vasten. Mietin, että minä olen kyllä ihminen, jonka päälle nuokin puut varmaan kaatuvat.
Sitten mietin, mitä pumpulimaailmani Puh sanoisi. ”Niin, mutta ajatteles jos ei kaadu”, se toteaisi.
Nalle Puhille minä minun reaalimaailmastani käsin vastaisin: Niin, ja jos ne kuitenkin kaatuvat, niin sitten selvitään siitäkin.
