Poikkeuksellinen maailmantilanne myllertää nyt monen mieltä. Tätä tekstiä kirjoittaessani koronavirus-epidemia on saanut elämämme sekaisin. Toisiin tilanne vaikuttaa enemmän ja toisiin vähemmän, mutta kaikilla on huolia, pelkoja ja epävarmuutta omalla tavallaan. Kukaan ei ole toista parempi tai huonompi haavoittuvuudessaan.
Nyt, kun joudumme rauhoittamaan elämäämme, vetäytymäänkin, tarjoutuu meille paras harjoitus ihmisinä. Tämän tajusin, kun istuin bussissa pari päivää sitten.
Suurin koronavirushämmennys oli juuri astunut myös Suomeen ja bussiyhtiö oli vasta tehnyt muutoksen totuttuihin toimintatapoihin. Kuljettajan lipunmyynti oli päätetty lopettaa, jotta vältyttäisiin rahanvaihdolta ja sen mahdolliselta altistamiselta tartunnoille. Tämä tieto ei ollut varmasti tuoreudessaan kovin montaa matkustajaa vielä tavoittanut.
Bussiin tuli kaksi ihmistä, jotka tarjosivat kuljettajalle rahaa ostaakseen liput. Heidän käytöksensä oli asiallista, ja yllätys valtava, kun bussikuski suuttuikin heille silmittömästi. Hän alkoi ripittää matkustajia siitä, kuinka ajattelemattomia nämä olivat kysyessään lippuja tällaisessa tilanteessa ja haukkui heidän käytöstään törkeäksi, kun matkustajat ihmettelivät kuinka liput sitten saisivat.
Seurasin tapahtumaa etupenkissä ja näkemäni sattui. Oli ilmiselvää, että myös kuljettaja oli hämillään ja peloissaan, mutta hänen tuohtumuksensa tuntui kohtuuttomalta. Hän olisi voinut kertoa asian rauhallisesti ja muistaa kehottaa matkustajia ostamaan lippunsa mobiilisovelluksella. Tilanne oli epäreilu, sillä kuljettaja haukkui asiakkaat törkeiksi ja ajattelemattomiksi – ajattelematta samalla itse vaihtoehtoa, jonka lipun ostoon olisi voinut tarjota. Tilanteen seurauksena lannistunut mieli valtasi koko bussin, jossa varmasti jokainen koki jo valmiiksi epätoivoa viime aikojen tapahtumista.
Jaan tämän kokemuksen kanssasi siksi, että se on osuva esimerkki ihmisen mielen käyttäytymisestä hädän ja pelkojen hetkellä. Vaikka kuljettajan toiminta oli todella tökeröä, toisaalta se oli hyvin inhimillistä. Tämä tapahtuma osoittaa, miten toimimme helposti tunteesta käsin ja kuinka tuhoavaa tuo voi kokonaisuudelle olla. Tuolloin ei tule nähneeksi toista eikä muista ajatella, kuinka syvät jäljet toimintamme saattaa heihin jättää.
Ajatuksia ja tunteitaan ei voi muuttaa, mutta tarkastella voi tulkintojaan, joita erilaiset tilanteet herättävät sekä kiinnittää huomion toimintaan, johon ne sysäävät. Voimme vaikuttaa siihen, ettei epätoivo leviä omista tunteista viis. Ja juuri tätä voimme nyt harjoitella.
Toivo ja epätoivo ovat valintoja. Ne vahvistuvat tai heikentyvät kohtaaminen kerrallaan. Olemme kaikki yhtä lailla haavoittuvia, ja hädän hetkellä meillä on vastuu ja velvollisuus myös toisistamme. Tämä vastuu on tunnistettava sekä kehitettävä kykyä nähdä kohti yhteistä. Emme ole me vastaan muut, vaan me yhdessä. Toivo on jokaisen tehtävä.
Millä tavoin toimimalla sinä lisäät toivoa maailmaan? Millaisella asenteella autat nyt parhaiten?
