Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
jotta näkisimme lähelle.
Jotta näkisimme sen tärkeän,
joka on ollut koko ajan siinä,
mutta jolle ei ole ollut aikaa.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
jotta näkisimme,
mikä todella on merkityksellistä
– ja miten sillä merkityksellisellä
todella nyt menee.
Emme vain ohittaisi,
vaan todella katsoisimme.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
että huomaisimme,
mikä on mennyt pieleen tai mikä ei ole hyvin.
Emme ole nähneet,
koska olemme kohkanneet
ja suorittaneet.
Jättäneet tekemisen alle kaiken sen,
mitä emme halua katsoa.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
että voisimme arvostaa tavallisempia asioita.
Niitä asioita, jotka kaiken yhä hienomman
saavuttamisen keskellä ovat muuttuneet
itsestäänselvyydeksi.
Niitä asioita, jotka ovat elämässämme koko ajan,
mutta emme ole katsoneet niitä arvostavasti.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
että istuisimme tylsistyneenä omien tunteiden äärellä.
Tuntisimme kaikki ne tunteet,
jotka olemme kiireessä ohittaneet
ja painaneet syvälle sisuksiimme.
Antaisimme epämiellyttävien tunteiden nousta:
pelko,
epävarmuus,
ahdistus,
pettymys…
Kaikelle niille on nyt tilaa
– kaikille niille on nyt pysähdyksen keskellä aikaa.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
että huomaisimme,
että aamu valkenee ja kevät tulee,
vaikka emme tee sen eteen mitään.
Huomaisimme,
kaikki maailman asiat eivät ole käsissämme.
Onneksi.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
että näkisimme jokaisen ihmisen kaltaisenamme.
Näkisimme, että olemme yhtä, yhdessä.
Näkisimme,
kuinka tärkeää on halata kauas,
antaa toivon hyvästä laskeutua
jokaiseen maailmankolkkaan,
jokaisen ihmisen ylle.
Ehkä tarvitsimme pysähdystä,
että olisimme enemmän olemassa
itsellemme ja toisimme.
© Sanna Wikström
