Meissä ihmisissä piilee kovin syvällä vertailu ja syytös. Tämä kaikki juontuu siihen illuusioon, että kuvittelemme ihmisten olevan hyviä tai pahoja ja siten eri arvoisia. Sijoitamme heidät mielikuvissamme samalle viivalle itsemme kanssa ja mietimme, että tuokin olisi voinut tehdä toisin. Paremmin.
Ongelma on se, että kukaan ei ole samalla viivalla kuin me juuri nyt. Emme itsekään ole seisseet tässä kohtaa elämäämme ja tällä tietoisuuden tasolla varustettuna koskaan aikaisemmin. Vai mitä?
On erittäin tuttua, kuinka sen ja sen ihmisen olisi pitänyt sitä ja tätä. Tai ei pitänyt tuota. Liiankin tuttua, kun totuus on, että ainoa mihin voimme vaikuttaa on oma itsemme. Kun vaikutamme itseemme esim. reagoiden tilanteisiin sellaisina kuin ne ovat, muut saattavat vaikuttua meistä, aivan kuten mekin saatamme vaikuttua muiden tekemisistä. Se on kuitenkin toissijaista, eikä tämä ole omissa käsissämme. Sen vuoksi, kun haluamme muutosta mihin tahansa tilanteeseen, oman elämän elämisen on oltava motiivina kaiken keskiössä.
Kysymys ei siis kuulukaan, mitä jonkun muun pitäisi tajuta tai osata. Kysymys kuuluu, mitä meidän pitää osata tehdä, kun toinen on mikä on. Ei toinen ihminen välttämättä muutu koskaan. Yleensä ei muutu, lähdetään siitä liikenteeseen. Mutta meidän elämämme jatkuu silti. Haluammeko siis elää haavekuvan kanssa, joka ei ole totta, ja johon uskominen satuttaa meitä kerta toisensa jälkeen?
Lantakasan kirous
Ajatellaan, että on ihminen, jolla on paha tapa ja tuo paha tapa tuntuu meistä pahalta. (Simppeliä kuin lantakasa, sillä erotuksella, että lantakasa voi tuoksua jonkun mielestä hyvältä…🤔) Tiedämme jo, mikä tuo ihminen on ihmisiään, mutta syystä tai toisesta sivuutamme tunteemme ja uskottelemme itsellemme, että meitä ei haittaa tai jopa että toisella ihmisellä ei ole pahaa tapaa, ja aikaisemmat kerrat ovat olleet vain “huonoa tuuria”.
Tällöin kannamme sisällämme jatkuvaa syytöstä. Kun yhteiselo ahdistaa, mutta jatkamme sitä, joka päivä syytämme – joko tietoisesti tai sitten alitajuisesti.
Karmeinta on, että syytämme silloinkin, kun makaamme palmun alla mojito kädessä, emmekä muista koko ihmisen olemassaoloa. Syvä uskomuksemme elämästä on syyttävä niin muita kuin itseämme kohtaan. Kenties luulemme, ettei ihmisillä ole oikeus olla sellaisia kuin ovat, kun eihän meilläkään ole siihen oikeutta. Ajatuksemme elämästä on kurinalainen ja vaativa.
Vasta vapauttamalla itsemme vapautamme muut. Toteamalla, että hyvä on. Olet tuollainen. Ja minä tällainen – erilainen. Nähdään, jos siltä tuntuu. Mutta ei roikuta toisissamme ja syytetä enää, koska se näivettää meitä molempia.
Rehellisyys vapauttaa
Elämä on usein yksinkertaisempaa kuin ajatellaan. Hyvin monimutkaisiin ongelmiin on olemassa yksinkertainen ratkaisu. Se on rehellisyys.
Itse kannatan puhumista, mutta puhumisen lopputulos voi olla hyvinkin erilainen kuin mitä olemme ajatelleet. Joskus puhuminen nostaa esiin sen, kuinka eri tavalla kaksi ihmistä voikaan maailmaa katsoa. Aina he eivät ymmärrä toisiaan. Tai sitten ymmärtävät, muttei ratkaisua ole. Jos yhteinen sävel löytyy, niin on tarkoitettu.
Puhuminen on askel rehellisyyteen, mutta jos yhteistä säveltä – tai ylipäätään hyvää oloa – ei löydy, on aika hyväksyä totuus ja elää sen mukaisesti. Sillä puhumaankin voi juuttua vuosikausiksi luullen sitä ratkaisuksi. Tällöin roikumme edelleen toisessa ja meitä ohjaa edelleen sama syytös.
Viisas minä?
Kuten alussa mainitsin, emme itsekään ole olleet tässä pisteessä elämäämme ja tietoisuuttamme koskaan ennen. On järjetöntä syyttää toista ihmistä, jolla on erilainen tausta ja elämä. Usein se on kuin syyttäisi mennyttä itseään (höystettynä lisähaasteilla), joka ei osannut vielä paremmin.
On monia ihmisiä, jotka ovat tietoisempia kuin me, eivätkä he puutu sanallakaan meidän tekemisiimme tai “huonouteemme”. Heidän syytöksensä ovat rapisseet pois. Heille elämä vain on. Emmekä me ole heidän mielestään huonoja, vaan täydellisiä ja kauniita kukin omassa vaiheessamme.
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
