Kirjoittaja Jenni Skyttä-Forssell on freelancer-kirjoittaja, joka on työskennellyt vuosia erityislasten parissa. Hän kirjoittaa eri medioihin ja on julkaissut runokirjan Saippuakuplia Kaarlensillalla vuonna 2017.
Yksi varmasti voimakkaimmista tunteista on pelko. Se kumpuaa jostain niin syvältä, että sitä on vaikea edes selittää. Siinä on jotain niin ikiaikaista, että se saa koko kehomme sekaisin. Pelko on myös hyvä tunne, kertoohan se lähestyvästä vaarasta ja tilanteesta, josta voi koitua meille harmia. Tämä on hyvää pelkoa, jota on viisasta kuunnella.
Sitten on se pelko, joka johtuu usein asioista joita emme tiedä, se on pelkoa tuntematonta ja uutta kohtaan. Siinä käykin helposti niin, että leimaa asian käyttökieltoon aivan turhaan.
Monet ennakkoluulot ovat syntyneet pelosta. Pelko ruokkii kaikkea sitä meissä mikä ei ole varmaa. Pimeäkin olisi vain pimeää, ilman pelkoa. Sinne ei olisi koskaan keksitty mörköjä kaappeihin ja sänkyjen alle, mutta juuri ne asiat, joita me emme voi nähdä, ruokkivat pelkoa.
Kun pelko puhuu, se puhuu niin lujaa, että sen alle jää vaimeat äänet, eikä sitä edes ymmärrä aina peloksi. Silloin usein antaa pelon viedä ja päätökset juontuvatkin pelkkiin ennakkoluuloihin. Ehkä pahinta on kuunnella jonkun toisen pelkoja ja tehdä omia päätöksiä sen mukaan. Näin pelot kulkevat – joskus monia sukupolvia – ja muuttuvat hiljalleen ennakkoluuloiksi, jotka ovat alun alkaenkin jonkun toisen luomia.
Mitäpä jos et antaisi ennakkoluulojesi määrätä mihin uskot? Olisit rohkeasti juuri sitä mieltä kuin olet, vaikka muut eivät olisikaan?
Olen itse aina pelännyt saattaa asioita loppuun, vaikka suuresti nautinkin siitä tunteesta, kun vien jonkun asian maaliin. En ennen tiedostanut, että asioiden loppuun viemisen vaikeus oli pelkoa. Luulin vain, että se on osa persoonaani. Ikään kuin sekään olisi mikään selitys. Sitten tajusin, että kyse on oikeasti epäonnistumisen pelosta. Pelkään niin paljon epäonnistumista, että on helpompi luovuttaa itse. Sitten, kun sen tajusin, kaikki muuttui.
Päätin kääntää pelkoni voimavaraksi.
Epäonnistumisen pelko tarvitsi onnistumisia, joten aloin hankkimaan niitä, pikkuhiljaa. Mitä enemmän itseluottamukseni kasvoi, sitä enemmän asioita sain vietyä loppuun. Se oli niin syvälle lukittautunut pelko, etten ollut tunnistanut sitä. Syytin epäonnistumisista itseäni ja olin kaikki vuodet antanut pelon hallita elämääni. Tämä toi tietenkin lisäpaineita ja loppuun vieminen tuntui katastrofaaliselta, koska olin aivan varma, että tekisin jonkun todella suuren virheen, joka pilaisi kaiken.
Olin tehnyt liikaa valintoja peläten epäonnistumista ja jättänyt todellakin ihan liikaa asioita kesken. Pelko on nälkäinen ja mitä enemmän sitä ruokkii, sitä enemmän se syö. Toisaalta se toimii myös toisinpäin, mitä vähemmän sitä ruokit, sitä enemmän se kutistuu. Oli aika hienoa huomata, että kun päästin tuosta pelosta irti, asioita alkoi tapahtua. Niitä asioita, jotka olivat ennen sotkeutuneet pelon jalkoihin ja jääneet pelkiksi haaveiksi.
Kun kohtaat uuden asian, joka herättää sinussa kysymyksiä, yritä vastata kysymyksiin ennen kuin heität asian pelon riepoteltavaksi. Se on nimittäin todella helppoa.
On paljon vaikeampaa sanoa toiselle totuus. Joskus tekisi vaikka mitä temppuja niin, että toinen itse ymmärtäisi mikä totuus on ilman, että sitä tarvitsisi sanoa. Totuuden sanominen voi olla vaikeaa, vaikka juuri se vapauttaa.
Viisas keskustelu tähän liittyen käytiin uuden Muumilaakso-sarjan ensimmäisessä jaksossa Muumipeikon ja Pikku Myyn välillä:
– Tehän huijaatte äidin lähtemään, sanoo Pikku Myy Muumipeikolle.
– Hyvä on ja entä sitten, Muumipeikko mumisee.
– Miksi ette vain pyydä häntä lähtemään, Pikku Myy kysyy.
– Koska se ei olisi kilttiä, Muumipeikko vastaa.
– Ei, vaan se ei olisi helppoa, tokaisee Pikku Myy takaisin.
On voimaannuttavaa olla pelkäämättä niin paljoa ja vielä voimaannuttavampaa on päästää irti peloistaan. Tehdä päätöksiä ennakkoluulottomasti ja ihan itse.
