Lapsi valahtaa ravintolan pöydän alle ja alkaa kiukutella. Ensimmäinen ajatus on, että olen epäonnistunut äitinä. Muut katsovat, vilkuilevat. Hävettää.
Miksi muiden lapset istuvat kiltisti? Miksi minun lapseni kiukuttelee? Mitä olen tehnyt väärin, kun kaikki maailman häpeä lankeaa minun niskaani?
Yritän selitellä itselleni ja muulle pöytäseurueelle, että lapsi on varmaan tosi nälkäinen. Ehkä väsynyt. Sisälläni meuhkaa: Etkö tosiaan ole saanut kasvatettua lastasi niin, että lapsi osaisi käyttäytyä? – Samat sanat, jotka kaikuivat huoneessa, kun olin 5-vuotias ja hammaslääkäri huusi äidilleni, kun en suostunut avaamaan suutani. Kun lapsi näyttää spontaanisti tunteensa, aikuinen on laiminlyönyt kasvattajan roolinsa ja saattanut lapsen hunningolle, niinkö?
Yhtä aikaa häpeässäni kiemurrellessani ymmärrän, että oikeastaan häpeän lapsen tunteen näkyvää osaa. Sitä, että kiukuttaa, harmittaa tai suututtaa niin isosti, ettei se mahdu sisään. Sitä, että lapsi ilmaisee spontaanisti tunteen, jota kokee parhaillaan.
Me aikuiset olemme oppineet olemaan korrekteja, painamaan tunteen sisäämme, odottamaan sen purkamiseksi oikeaa hetkeä. Toisinaan käy niinkin, että nielaisemme tunteen sisään, sitten toisen ja kolmannen – ja sinne ne kertyvät (kunnes jossain kohtaa räjähtävät kuin tulivuori).
Tai me emme päästä kiukkua suoraan valloilleen, vaan se naamioituu valitukseksi tarjoilijalle jostain mitättömästä asiasta. (Tätä tapahtui valtavan paljon, kun toimin tarjoilijana. Tarjoilija on helppo henkilö kaataa omaa pahaa oloaan. Milloin ruoka tulee liian hitaasti, milloin ruoka on vääränlaista. Milloin tarjoilija ei ohjaa riittävän nopeasti pöytään.)
Tai me osaamme parhaimmillamme tunnistaa kiukun itsessämme ja sanoittaa sen toiselle, vaikkapa tarjoilijalle: Minua harmittaa nyt se, että minulle ehti tulla kamala nälkä ja en saa ruokaa heti, vaikka on jo huono olo.
Me aikuiset tunnemme siis usein samaa harmitusta kuin lapsi, mutta olemme oppineet monia tapoja olla tuomatta tunnetta spontaanisti ilmoille. Mutta se, ettei tuo tunnetta esiin, ei tarkoita, etteikö tunnetta olisi olemassa. Etteikö tunteita olisi koko ajan meissä kaikissa.
Mikä minua sitten hävettää? Ei tunne. Vaan sen suora näyttäminen. Sellaisena kuin se on. Tunteen, jota ei tarvitse tulkita, vaan se kertoo selvää kieltä sisäisen maailman kokemuksesta. Se kertoo tunteen hyväksymisestä. Miksi sellainen aiheuttaa häpeää?
Varmaankin siksi, ettei tunteita näytetä suorasti paljonkaan aikuisten maailmassa. Ja liian harvoin tunteita muunnetaan sanoiksi, jolla tuodaan omaa kokemusta toiselle ymmärrettäväksi. Tunteita ei näytetä eikä niistä puhuta – varsinkaan niistä ikävämmistä. Mutta silti ne näkyvät ja tuntuvat.
Kun lapseni istuu metrossa tuntemattoman viereen, hän laittaa käden kanssamatkustajan reidelle ja alkaa silittää sitä. Tuntematon katsoo vaivautuneena ikkunasta ulos, kuin mitään ei tapahtuisi.
Aikuisen on joskus vaikea olla läsnä lapsen rehellisessä tunneilmaisussa, koska se aiheuttaa myös aikuisessa tunteen, jota hän on pyrkinyt välttelemään. Ja tunteita ei aina ole helppo tuntea. Saattaa olla vaikea kokea yhtäkkiä jotain, jonka on itseltään kieltänyt. Ja kun lapsi tuntee vahvasti julkisella paikalla, läsnäolevat aikuiset joutuvat kohtaamaan tunteen itsessään. Siksi jotkut suuttuvat, toiset tulevat puhuttelemaan lasta rauhoittavasti, jotkut kaivavat kännykän esiin, toiset katselevat metron ikkunasta.
Sitten on niitä aikuisia, joille tunteet ovat tuttuja, kohdattuja ja käsiteltyjä. He hymyilevät ja kuiskaavat: ”Tiedän, miltä tuo vanhemmista tuntuu.”
Lasten spontaanit tunneilmaukset ovat kuin keppi, jolla sohaistaan aikuisen tunteiden muurahaiskekoon. Ja hyvä niin. On hyvä järjestäytyä omien tunteiden kanssa uudelleen eikä vain rakentaa kasaa kuten ennenkin.
Teksti on kirjasta Lasten oppeja äideille, joka jokaisen äidin voima- ja lohtukirja. “Tämä pitäisi saada luettavaksi jo synnäreillä”, sanoi joku. Tunnetko jonkun äidin, joka kaipaisi lohduttavia sanoja? Lue lisää kirjasta TÄÄLTÄ.
