Luonto ympärillämme on viisas. Se kannustaa meitä jatkuvasti muutokseen, vuodenajasta ja vaiheesta toiseen.
Kun luonto alkaa valmistautua talviunille, se pyytää meitä kuuntelemaan tarkkaan. Se alkaa himmentää valoja aiempaa aikaisemmin — kannustaen lepäämään hiukan enemmän. Se tipauttaa lehdet puista — pyytäen irrottamaan jostakin, jonka aika on jo mennä. Se tuo eteen sateisia, harmaita, matalaenergisiä päiviä — kuiskaten hiljaa, riittäisikö meillekin ennemmin vähemmän, kuin enemmän.
Jos ei kuuntele, vaan yrittää paahtaa kesän ja alkusyksyn energioilla menemään ja jättää huomiotta hiljaiset viisaat viestit, päätyy pisteeseen, jossa uupumus on jokapäiväinen kaveri, palautumista ei tapahdu ja unissaankin vastailee sähköposteihin. Silloin kierrokset kovenevat, vaikka energia vähenee.
Jokainen meistä tietää mitä tehdä, kun uuvuttaa ja keho huutelee lepoa. Eri asia on sitten antaa itselleen niitä asioita, itsekään en aina huomaa ajoissa. Toisilla on työ, joka ei anna ollenkaan periksi, hommat kasautuvat eikä vähentämisestä voi haaveillakaan. Toisilla on kotona pienet lapset. Toisilla jotakin muuta, asioita, jotka on vain tehtävä ja hoidettava.
On totta, ettei ympäröivä yhteiskunta välttämättä kannusta lepäämiseen tai ihmiselle luontaisen levon tarpeen ja luonnon syklin kuunteluun. Olemme oppineet siihen, että enemmän on aina enemmän, on vain kertakaikkiaan pakko tehdä, mitään ei voi tiputtaa pois, eikä ehdi levätä. Olemme myös tottuneet itse toistelemaan näitä samoja asioita itsellemme kyseenalaistamatta sitä, paljonko mahdollisuuksia meillä on loppupeleissä valita.
Meistä jokainen on elämässään erilaisessa kohdassa. Silti, itse uskon, että jokaisella meistä on myös mahdollisuus tehdä omassa arjessaan pieniä valintoja, seurata luonnon kulun mukana omalla tavallaan ja hiljentää vauhtia sen kanssa samassa tahdissa. Joillekin se voi olla yhden vapaaillan valitseminen viikossa, kieltäytymistä jostakin menosta. Jollekin liikunnan määrän keventämistä. Jollekin oman väsymyksen ja uupumuksen huomaamista ajoissa, ja siitä muille, ehkä työnantajalle puhumista. Jollekin se taas voi tarkoittaa antautumista hieman melankoliselle, hitaalle mielentilalle.
Toivon, että tässä maailmassa osattaisiin nähdä se, miten ympäröivä luonto ja valon määrän vähentyminen syksyisin ihan todella vaikuttaa meihin, ja sen on tarkoituskin vaikuttaa. Ihmisen ei tarvitse olla samanlainen joka päivä, yhtä energinen talvella tai syksyllä kuin keväällä ja kesällä.
Enemmän ei todellakaan ole aina enemmän.
Millainenkohan maailma meillä olisi, jos tahdin määrittäisi se, mikä on luonnollista eikä se, minkä luulemme olevan ainoa hyväksytty tapa olla ja elää?
