Kirjoittaja Hanna Brotherus on koreografi ja neljän lapsen äiti. Viimeisimmät taiteelliset työnsä hän on tehnyt Keskuskirjasto Oodin avajaisiin ja Suomen Kansallisteatteriin. Hanna rakastaa aamuja, leivän leipomista ja liikettä sen kaikissa eri muodoissa.
Teetän tunneillani usein harjoituksen, jossa pyydän ihmisiä havainnoimaan ympäröivää tilaa kuin taidenäyttelyä. Sellaista jossa jokainen huonekalu ja värisävy olisi harkitusti juuri siinä missä on. Juuri heitä varten ripustettuna. Seuraavaksi pyydän heitä jakamaan kokemuksen jonkun toisen, yleensä ventovieraan kanssa. Havainnot ovat erilaisia; joku on huomannut naarmut lattiassa ja varjon seinällä – toisen huomion vei raskasrakenteinen pöytä ja kirkas kattolamppu. Joukossa on yleensä aina joku, joka sanoo, ettei huomannut tilassa mitään erityistä.
Seuraavassa vaiheessa tehtävää käytetään kehomuistia. Mihin kiinnittäisin huomion, mitä havainnoisin, jos olisin se lapsi, joka kerran olin. Tämä vaihe näyttäytyy usein liikkeellisesti. Ihmiset alkavat luonnostaan kontata, hyppiä, haistella ja ottaa kontaktia toisiinsa. Jotain olennaista tapahtuu ja hetkessä onkin vain lyhyt matka siihen aitoon lapseuteen, jonka kautta olimme vapaat kehollisesti. Uskalsimme liikuttaa itseämme ja ennen kaikkea uskalsimme kiinnostua. Uskalsimme nähdä. Uskalsimme koskettaa.
Havainnointiharjoitus kuuluu päivittäisiin rutiineihini. Kun nousen sängystä, valitsen, olenko kiitollinen alkavasta päivästä. Valitsen katsonko rakastani ja lapsiani silmiin ja kysyn mitä heille kuuluu. Vai ohitanko heidät ja samalla meidät, keskittyen omiin askareisiini. Valitsen havaita kohtaamissani ihmisissä kauneutta tai antaa mielelleni luvan kritisoida ja arvostella heitä. Voin imuroida lattiat nauttien havainnostani, että koti siistiytyy ja voin nousta raput ylös ihmetellen sitä, kuinka hienosti kehoni toimii.
Koska olen ammatiltani koreografi ja ohjaaja, minulla on siviilielämää haittaava luonteenpiirre. Kontrolloin mielelläni – ja ehkä vielä pahempaa; huomaamattani – kaikkea ja kaikkia. Myönnän, että olen vaativa persoonallisuus sekä kanssaihmisilleni että itselleni. En tahdo antaa asioiden mennä omalla painollaan. Minun on vaikeaa noudattaa viisaan opettajani neuvoa, jossa hän sanoi ”älä tee, vaan anna tapahtua”. Pomotan, määräilen ja ohjaan ihmisiä toimimaan koreografiassani niin kuin luova mieleni milloinkin ehdottaa. Taiteellisen työryhmän johtajuuden lisäksi monilapsisen perheenäidin arki on iskostanut minuun elämäntavan, josta haluan oppia pois.
Voidakseni muuttua minun on havainnoitava. On tunnistettava tunteet juuri sellaisina kuin ne ovat. On katsottava niitä kuin lapsi. On ymmärrettävä, että kaikki tunteet menevät ohi. On muistettava, että yli 60 % ihmisen tunteista on epämiellyttäviä. On suostuttava olemaan ihminen, joka on aito ja inhimillinen.
Tapasin viime viikolla palomiesystäväni. Hän kertoi Helsingin maanalaisesta verkostosta, jota emme tule ajatelleeksi. Pelkästään tavaratalo Stockmannin alapuolella on enemmän kerroksia maan alla kuin sen päällä. Ihmisessä tulemme samoin arvioineeksi ohutta ulkokuorta. Katsomme usein vain kasvoja, vaikka pää on aikuisen ihmisen kehosta vain yksi kahdeksasosa. Elämme valitettavasti kulttuurissa, jossa kehon tehtäväksi jää valitettavan usein siirtää päätämme paikasta toiseen. Kehon viisaus ja kuuntelu unohtuu. Keskitymme treenaamaan ulkokuorta. Havainnoimme kehoamme kuin hän, joka ei huomannut tilassa mitään erityistä.
Ihmisen keho on ihmeellinen. Päällimmäisenä meidät erottaa muista iho, joka on suurin elimemme. Ihomme huutaa kosketusta. Ilman kosketusta ihminen voi todistetusti kuolla.
Ihon alla on lihaskudos, lihaksen alla luu. Voimme koskettaa niitäkin – sekä itsessämme että toisessa. Kosketus on hienoin tie harjoitella havainnointia. Se ei maksa mitään, se ei vaadi mitään. Sen voi aloittaa juuri nyt. Havainnoinnin viisaus suhteessa ihmiskehoon on ihmettelyssä. Siinä, kuinka me kaikki olemme niin erilaisia ja kuitenkin olemme samaa.
