Kirjoittaja on artisti Sana, Sanna Rönnberg, 28. Pohjois-Suomen Vuoden Nuori Menestyjä 2018.
Tehnyt musiikkia harrastuksena vuodesta 2005. Musiikin teko muuttui ammattimaiseksi tuotantotiimin myötä v. 2017. Tunnetuin kappale “Ainoo mitä pyydän”. Tunnetuimmat vierailijat Aki Tykki (Happoradio) ja Sani (Aikakone).
Tyhmä ja laiska
Ala-asteelta lähtien mulla oli ongelmia keskittyä koulussa. Istuin jatkuvasti käytävällä, koska luokassa häiritsin muita. Jouduin viikottain jälki-istuntoon, milloin mistäkin. Taisin olla sen espoolaisen koulun kauhu, ihan tahtomattani. Opettajat vertasivat mua vanhempiin siskoihini sanoen, miksi en voi olla kuten he? Miksi olen tällainen? Miksi mä oon niin saatanan tyhmä ja laiska?
Yläasteelle menin toiveikkaana, tarkoituksenani suoriutua siitä kunnialla. Ei kauaakaan, kun se ei kiinnostanut mua ollenkaan. Kouluvihkot täyttyivät riimittelyistä ja graffiteista, jälki-istuntoja oli jatkuvalla syötöllä lintsaamisen takia. Saatoin käydä koululla vaan syömässä, välillä en sitäkään. Tikkarit olivat vaihtuneet tupakkaan ja entinen kaveripiiri uusiin. Opettajat jankkasivat sitä, kuinka musta ei ikinä tulisi mitään.
Olin jatkuvasti ongelmissa, niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin. Aloin käymään koulukuraattorilla ja myöhemmin terapiassa. Mulla todettiin keskittymisvaikeuksia, mutta niitä ei tutkittu enempää. Pääsin kuitenkin pienryhmään ja sain nostettua vähän arvosanojani – kerrankin pystyin keskittyä opiskeluun.
Lasisesta lapsuudesta ekaan känniin
Mulla on alkoholistivanhemmat. Iskä on ollut raittiina jo yli 20 vuotta. Äitin kanssa en niin ole tekemisissä. Katsoin sitä touhua ihmetellen lapsuuteni, ja mietin etten ikinä koskisi viinaan. Siitä ei ole kuin haittaa.
Siitä syystä olinkin teininä pitkään se, joka huolehti kännisistä kavereista. Siellä me aina seistiin ostarilla odottamassa, että joku tuntematon aikuinen hakee alkoholia. Joskus hakijan sai nopeasti, kun lupasi pari euroa hakupalkkaa, joskus se taasen kesti tuntikausia tai hakija vetikin rahat välistä. En tajua, kuinka vastuuton ihmisen pitää olla, että hakee lapsille alkoholia. Mä en tuolloin vielä itse juonut, vedin vaan röökiä ja satunnaisesti pilveä. Meidän kaveripiirissä oli myös kovempia huumeita.
Sitten mä tapasin mua pari vuotta vanhemman pojan ja ihastuin. En kehdannut kertoa, etten ollut ikinä juonut alkoholia. Niin me juotiin kirkasta viinaa. Muistan vaan, kuinka oksentelin liikkuvasta autosta moottoritielle ja kuinka mun sisko huusi mulle jonkun talon pihalla. Ne on ainoat muistikuvat. Sitten se jää oli murrettu. Siitä se sitten lähti.
Juomisesta tuli jatkuvaa. Yläasteen viimeinen luokka kärsi entistä pahemmin lintsaamisesta, kun mä halusin vetää kaljaa ostarilla. Vanhemmat kaverit varoittelivat ja koittivat puhua järkeä, mä en kuunnellut ketään. Olin kapinoiva teini, joka teki just niinku halusi. Se oli virhe.
Polttomerkityn unelma muusikon urasta
Olin löytänyt rap-musiikin jo lapsena. Kasilla mä aloin äänittelemään omia biisejä, ja sainkin suoritettua niillä ehtoja koulussa. Kerroinhan lintsaamisen johtuneen siitä, että olin äänitysstudiossa. Musiikki siis pelasti mut luokalle jäämiseltä, mutta sen lisäksi se pelasti mut varmalta itsetuholta ja syrjäytymiseltä. Kirjoitin kappaleita hyvin päiväkirjamaisesti ja purin musiikkiin kaikki mun tunteet ja ajatukset.
Kun sitten pääsin ysiltä, ei mulla ollut jatko-opiskelupaikkaa tai mitään suunnitelmaa. Siinä missä muut iloitsivat tulevaisuuden suunnitelmistaan, mä toivoin vaan olevani menestynyt räppäri. Sitten mun sähköpostiin tulikin keikkakutsu Pudasjärvelle.
Se kesä me vedettiin kaljaa lähellä olevan koulun pihalla. Mulla oli aina se kaljakori. Yhtenä iltana kännissä me keksittiin polttaa mun käteen pullonavaajalla jälki. Kuumennettiin sitä nuotiossa ja painettiin mun olkavarteen, uudestaan ja uudestaan. Voitte vaan kuvitella kuinka humalassa olin, sillä se ei käynyt kipeää.
Seuraavana aamuna heräsin siskoni huoneen lattialta tuskissani. Kävelin vessaan ja katsoessani peiliin olin pyörtyä. Nahka roikkui repaleisena kaiken sen veren ja kudosnesteen keskellä. Se ei ollut todellakaan nätti näky.
Veri veti pohjoiseen
Pudasjärven keikka oli käsillä. Pakkasimme matkalaukut ja hyppäsimme junaan. Se oli ensimmäinen pidempi keikkareissumme. Pitkällä junamatkalla juotiin pääasiassa kaljaa, mutta opeteltiin myös keikkasettiä. Seuraavana aamuna matkustimme bussilla Oulusta Pudasjärvelle. Muistan nähneeni ensimmäistä kertaa poroja ja ihmetelleeni, että näenkö siinä krapulatilassa hallusinaatioita. Ei kaupunkilaistyttö kuvitellut törmäävänsä sellaisiin.
Pudasjärven reissulle mä sitten jäin. Se oli mun ensikosketus pohjoiseen ja olin myyty. Majoituimme kesän ajan ystäväni pihassa teltassa, jotta pääsimme livahtamaan illalla kylille hänen vanhempiensa huomaamatta. Kesän myötä pensasaitaan muodostui ikään kuin polku. Luulen, että meidän yölliset retket olivat salailusta huolimatta kaikkien tiedossa. Se oli siisti kesä, vaikkakin turhan kostea. Ei mulla käynyt silloin mielessäkään, että olisin juonut liikaa.
Pudasjärveltä siirryin Ouluun, jossa asun edelleen. Pääsin jo alaikäisenä kulkemaan tietyissä baareissa, joten tottakai otin siitä ilon irti. Täysi-ikäisyyden myötä homma räjähti käsiin. Silloinen poikaystäväni ja kaverini yrittivät puuttua ensimmäistä kertaa kunnolla juomiseeni, mutta en nähnyt siinä ongelmaa. Suhde päättyi alkoholin takia. Kelatkaa, mä valitsin mieluummin viinan kuin mun kumppanin.
Parikymppisenä törmäsin uuteen kundiin, jonka kanssa alettiin seurustella. Hän osoittautui alkoholistiksi. Silloin huomasin peilaavani itseäni häneen, huomasin samoja piirteitä, mutta en ajatellut sitä sen enempää. Samaan aikaan kun koitin saada häntä näkemään alkoholiongelmansa, en yhtään tajunnut, että minulla itselläni voisi olla sama ongelma.
Lopetin kuitenkin suhteen aikana juomisen ensimmäistä kertaa. Lakkoa kesti kolme kuukautta. Salamarakkaudesta alkanut suhde myös kariutui nopeasti.
Terveydellisistä ongelmista pikavippihelvettiin
Juominen oli jäänyt taas tavaksi, kunnes mun munuaiset ja selkä kosahtivat. Terveyden takia täytyi jättää alkoholi. Kaipasin sitä monesti niinä hetkinä, kun en pystynyt edes liikkumaan. Kaipasin sitä niin paljon niiden neljän seinän sisällä, jossa kuulin vain kellon tikittävän. Alkoholi oli aina ollut mun tuki ja turva, lohduttanut mua kun on vaikeaa, ollut vastaus kysymyksiini. Alkoholi vei aina huolet ja murheet pois. Miten selviäisin ilman sitä? Olin hajalla, mutta en vieläkään ajatellut suhteeni alkoholiin olevan mitenkään poikkeuksellinen. En, vaikka mietin ja janosin sitä joka päivä.
Olin pari vuotta sairaslomalla. Jatkoin elämäntaparemonttia ja pysyin alkoholista erossa. Olin alkanut jo tykätä selväpäisyydestä. Selkää kuntoutettiin ja julkaisin uusia kappaleita nettiin nopealla tahdilla. Elämäni oli kirkastunut.
Se auringonpaiste hämärtyi kuitenkin nopeasti. Kun pulloon taas tarttui, ei paluuta ollut. En ihan ymmärrä näin jälkikäteen, miksi en jo silloin tajunnut, että jotain mätää tässä on. En edes muista mitä sitten tapahtui. Ajantajun kanssa on ongelmia, on niin paljon mustia aukkoja. Puuttuu paljon muistoja, hyviäkin. Olen ollut liian sekaisin, liian kännissä.
Kaverit sanoivat usein, että mulla on ongelma juomisen kanssa. Niinpä lopetin monesti vain todistaakseni muille, että eihän tässä ongelmaa ole. Olin viikon tai kaksi juomatta ja taas lähti sama ralli. Olin menettänyt useat työpaikat, mahdollisuudet musiikkini kanssa ja ihmissuhteet. Olin niin tottunut siihen siideripulloon. En tarvinnut muuta.
Kun se viina sitten ajoi mut taloudelliseen ahdinkoon, mietin ekaa kertaa että mitä helvettiä mä teen. Olin itsetuhoinen ja masentunut. Olin rahoittanut juomista pikavipeillä, joiden korot oli syödä mut elävältä. Olin menettää kotini ja kaiken. Olin ihan rappiolla. Mulla oli vain yksi keino – pyytää apua.
Yritin saada apua velkaneuvonnasta ja takuusäätiöltä, mutta turhaan. Etsin vaihtoehtoja, mutta niitä ei ollut. Lopulta uskalsin kysyä apua isältäni. Kädet täristen itkunsekaisin tuntein kirjoitin pitkän viestin. Odotin peloissani vastausta. Iskä vaan totesi, että ukki auttoi aikanaan häntä, joten hänen vuoronsa auttaa minua. Purskahdin itkuun, olin niin helpottunut. Saattaisin selvitä tästä.
Korkki kiinni viimeistä kertaa
Elettiin heinäkuun loppua vuonna 2015. Istuin parvekkeellani sen siideripullon kanssa. Taisi olla ilta tai jopa yö. Oli hiljaista. Katselin parvekkeelta avautuvaa puistonäkymää. Mä mietin asioita. Mietin, että mitä mä teen elämälleni? Olin tukehduttanut itseni. Olin myrkyttänyt itseni. Olin hukassa ja aivan rikki. Mun elämällä ei ollut suuntaa, olin menettänyt vuosia alkoholin takia. Mä itkin.
Silloin myönsin sen ensimmäistä kertaa, mulla on alkoholiongelma. Mä olen alkoholisti. Kiersin korkin kiinni, enkä enää ikinä avannut uudestaan. Mun juominen loppui siihen. Sinä iltana vuonna 2015.
Selvinpäin pystyin taas luomaan vuosien tauon jälkeen uutta musiikkia ja ajattelemaan selkeästi. Löysin itsestäni ADHD:n, joka antoi paljon vastauksia kysymyksiini. Kaikelle tuli järkevä selitys – lapsuudesta asti. Sain mielenrauhan asioiden suhteen. Elämä asettui uomiinsa ja tunsin, että viimein löysin itseni ja paikkani. Viimein voisin alkaa rakentamaan elämääni. Elämääni, jossa en ole addiktoitunut mistään.
Kaikki meni hyvin melkein vuoden. En kaivannut alkoholia. Olin etsinyt valmiiksi auttavien tahojen yhteystietoja heikkoja hetkiä varten, mutta kovapäisyyteni vuoksi en niihin ikinä turvautunut. Jos päätän jotain, niin pidän sen. Totuin pikkuhiljaa uuteen selvään elämääni ja nautin siitä. Jos mieliteko koputti takaraivossa, mietin vain, että kun en ota yhtä, niin en ota toista – yksinkertaista. Sama kaava oli tupakan kanssa, jonka tumppasin samaan aikaan. Kaikki oli hyvin. Ajattelin, että elämä voitti lopulta kuitenkin.
Elämä pirstaleiksi hetkessä
Sitten mun paras ystäväni kuoli. Uutinen murskasi mut. En ole ikinä voinut niin pahoin. Ihminen, jota rakastin yli kaiken katosi yhdessä yössä. Miten kaikki voikaan muuttua niin nopeasti? Tuntui, että kaikki mitä mulla oli, vietiin.
Sen hetken mä mietin, että jos ikinä ratkean, niin se hetki on nyt. Se hetki on tässä. Enkä mä ratkennut. Osasin ajatella, ettei se tuo ystävääni takaisin. Se ei poista tuskaani, ei poista suruani. Se vain pahentaa ahdistusta ja lopulta tuhoaa mut. Eihän mun ystäväkään haluaisi, että lakkaisin elämästä. Uskon, että hän olisi ylpeä etten ratkennut. Mä pidin selkärankani, vaikka mut murskattiin täysin. Jotenkin mä onnistuin nousemaan sieltä.
Ystäväni kuoli juurikin päihteiden takia. Se sai mut tajuamaan, että näistä asioista pitää puhua. Tajusin, että puhumalla asioista voisin auttaa muita. Niinpä aloin työskentelemään päihteitä vastaan ja puhumaan julkisesti päihteettömyyden puolesta: ”Moi, mä olen Sanna, mä olen alkoholisti. ”
Alkoholi hiipi elämääni niin salakavalasti, etten tajunnut sitä. Meni lopulta 10 vuotta ymmärtää ja myöntää ongelma itselleni. Ei auttanut, vaikka kaverit jankkasivat sitä mulle. Ei auttanut, vaikka menetin kaiken viinan takia. Auttoi vasta, kun ymmärsin ajatella asiaa itse, tutkia itseäni ja elämääni. Auttoi, kun myönsin sen itselleni.
On siistimpää olla selvinpäin
Toivon, että tarkkailet omaa ja lähipiirisi päihteiden käyttöä. Yritä puuttua asiaan ja osoittaa huolesi. Se ei aina auta, mutta parempi yrittää kuin katsoa vierestä ihmisen hidasta itsemurhaa. Älä ruoski itseäsi, jos et onnistu. Päihderiippuvaisen ainoa keino on ymmärtää ongelma itse ja haluta muuttua, haluta apua. Voit vain ohjata henkilöä siihen suuntaan.
Alkoholi on myrkky, joka väärin käytettynä pilaa koko elämän. Se ei ole coolia. Se ei ole siistiä. Se on pahimmillaan sairaus. Myös vanhemmat ihmiset voisivat miettiä omaa juomistaan ja sitä, minkä esikuvan nuorille antavat.
Mä taistelin päihteiden kanssa 10 vuotta. Olen onnellinen, että voitin sen taistelun. Kunpa mun ystävällä olis ollut yhtä hyvä tuuri.
“Ei kai niin pientä haavaa olekaan, ettei siihen vois puhaltaa
aina jossain on se olkapää, joka kipuas kannattaa
Eihän niin suurta taakkaa olekaan, ettei sitä vois puolittaa
aina on monta syytä hengittää, vaikka jalat ei kantaiskaan.”
