Minut täytti valtava, täydellinen ja täysin aukoton rakkauden tunne. Niin kokonainen ja mahtava, että se oli kaikki. Mikään ei ollut enää sen tiellä.
Tunsin syyllisyyttä: ilmaisinko kaiken rakkauteni silloin, kun vielä olisin sen voinut toiselle kertoa?
Pikkuveljeni oli kuollut. Nyt hän oli poissa. Kokonaan poissa. Koskaan enää emme nauraisi samoille asioille, ymmärtäisi toisiamme lyhyestä katseesta, emme halaisi tervehdykseksi, emme jäähyväisiksi. Emme myöskään olisi enää koskaan eri mieltä mistään, emme riitelisi, emme ymmärtäisi toisiamme väärin.
Se kaikki olisi nyt ohi.
Ajatus ehdottomasta rakkaudesta on kiehtonut minua jo pitkään. Mutta ehdottoman rakkauden ongelma tuntuu olevan se, että sen tiellä on aina jotain. Se on kuin verhon takana – paljastaen itsensä vain lyhyiksi hetkiksi.
Yhtäkkiä käsitän. Ymmärrän, mitä on ehdoton rakkaus. Se on tätä. Puhdas tunne, paljas rakkaus. Se mikä ihmisten kohtaamisissa on aina inhimillisten reunaehtojen rajaamaa, on kuoleman jälkeen vain rakkautta. Ääretöntä, rajatonta rakkautta. Emme koskaan pysty ilmaisemaan esteettä jotain niin mahtavaa. Rakkautta koko mitassaan, sellaisena kuin sen tunnemme.
Mietin rakkauden olemusta. Ymmärrän surusta ja ihmisyydestä jotain tärkeää: miten pahoillamme me olemme siitä, että täydellinen rakkautemme on kohtaamisissamme ilmennyt jollakin tavalla epätäydellisesti. Inhimillisesti.
Kuoleman lopullisuutta vasten se, mikä elävänä tuntui riittävältä ja toistaiseksi jatkuvalta matkalta, tuntuu kuoleman edessä liian vähäiseltä ja puutteelliselta – ja kesken jääneeltä.
Jos olisin tiennyt, että hän kuolee, mitä olisin tehnyt toisin?
Kuolema on hyvä opettaja, mutta kukaan ei pysty elämään kuin viimeistä päivää. Ei loputtomiin. Eräs ystäväni on elänyt näin, oltuaan useammankin kerran vähällä menettää rakkaansa. Saman olen kokenut itse, nyt kun tietoisuus kaiken hetkellisyydestä on voimallisesti läsnä. Ymmärrän, etten voi lapsia kouluun lähettäessäni ja päiväkotiin viedessäni käyttäytyä, kuin näkisimme viimeisen kerran. Se on liikaa.
Menetyksen mahdollisuus ei tee ainoastaan kiitolliseksi siitä mitä on. Se vie myös paniikin reunoille. Sillä tavalla ei voi elää. Jos tietäisin jonkun rakkaistani kuolevan, heittäisin kaiken sivuun ja olisin olemassa ainoastaan hänelle. Mutta en pysty tekemään niin loputtomiin, lopun elämäni jokaisena päivänä.
Minun täytyy olla olemassa myös muille rakkailleni, muille asioille. Esimerkiksi elämän käytännöllisille vaatimuksille (vaikkapa työ, lastenhoito), inhimillisille reunaehdoille (uni, ruoka ja juoma), mutta myös itselleni (minun tarpeeni ja tilani).
Se miten pystymme ilmentämään pakahduttavaa rakkautta ja välittämistä toisiamme kohtaan, on aina ihmisyyden reunaehtojen rajaamaa. Jollei muuta, rakkauden kommunikoimiseen ja välittämiseen vaikuttavat niinkin yksinkertaiset asiat, kuin tarpeemme välillä nukkua, syödä ja juoda. Ja useimmilla meistä on muitakin tarpeita ja velvollisuuksia – ja niin kuuluu olla.
Inhimillisen rakkauden tiellä on aina jotain – inhimillisyys itse.
Emme pysty ympäröimään toisiamme absoluuttisella, kaiken ehdottomasti ja täydellä varmuudella täyttävällä rakkaudella – emme muuta kuin hetkittäin.
Erään koulutuksemme päätösretriitillä koulutettavat saivat kertoa toisilleen, miten toivoisivat muiden kulkevan rinnallaan koulutuksen päättymisen jälkeen. Yleisin vastaus oli, että voisitteko joskus kysyä mitä minulle kuuluu.
Näin pienistä asioista muodostuu inhimillinen välittäminen, niin ystävyyksissä kuin rakkaussuhteissakin. Sinänsä pienen pienistä välittämisen merkeistä yhteensä muodostuu kokonainen universumin tähtikirjo. Pienet valopisteet yhdessä ovat kokonainen tähtitaivas.
Inhimilliset yrityksemme rakastaa ja välittää ovat ehkä sinänsä epätäydellisiä, mutta ne yhdessä muodostavat jotain täydellistä, aukotonta, absoluuttista ja ehdotonta. Emme pysty välittämään tai ottamaan vastaan ehdotonta rakkauttamme kerralla – PAM, tässä koko ehdoton rakkauteni – vaan pienin teoin. Huomioimalla ja huomaamalla. Kertomalla tänäänkin, miten tärkeitä toisillemme olemme.
Pienet, toisinaan hauraat, ja tavalla tai toisella epätäydelliset rakkaudenosoituksemme yhdessä muodostavat ehdottoman rakkauden meren. Sen ehdottoman rakkauden meren, jota me niin kipeästi toisiltamme kaipaamme ja toisillemme haluaisimme antaa. Rakkauden kodin. Sen saman, johon me aina hetkittäin olemme yhteydessä, kun haparoivin askelin rakastamme. Inhimillisesti, aina jollakin tavalla kesken, mutta kuitenkin aina niin riittävästi kuin osaamme.
Ja niinpä haparoivat yrityksemme ovat osa ehdotonta, absoluuttista ja kaiken kattavaa rakkautta.
Pikkuveli. Niin rakas, niin poissa. Kaikki mitä olin tehnyt ja sanonut, oli riittävää. Kaikki mitä olimme tehneet ja sanoneet, oli riittävää. Inhimillistä.
Muistan viimeiset sanani hänelle. Halasin. Sanoin, että hän on valtavan rakas.
Ja hän tiesi sen.
Jokainen haluaa rakastaa ja olla rakastettu, mutta miksi toisen kohtaaminen on toisinaan elämän suurin haaste? Keiju Vihreäsalo tarkastelee uutuuskirjassaan lämpimällä analyyttisella otteella rakkautta ja pelkoamme rakastaa. Tuntemalla pelkomme voimme valita rakkauden.
