- Kun istun takapihalla teekuppini kanssa pohtimassa haavoittuvuuden ja voiman suhdetta, jalkojeni juureen lennähtää pieni tintti. Se hypähtelee sinne tänne ja kaivaa nokallaan kivien koloista ja kukkapenkin reunalta syötävää. Täysin luottavaisena, tietämättä omaa pienuuttaan ja haavoittuvuuttaan. Nostan varovasti kupin huulilleni, jottei se säikähdä ja lennä pois.
- Löydän työpöydältäni kärpäsen makaamassa siivillään. Todennäköisesti se on kuollut. Mutta nyt avuttomana tuo inhottu pörriäinen näyttää niin hauraalta, että kannan sen ulos kuistin kukkalaatikkoon sen sijaan, että heittäisin sen vessan pönttöön. Jospa se olikin vain pökertynyt ja vielä virkoaisi.
- Istun keinutuolissa pieni rakas lapsi sylissäni väsyneenä päivän leikeistä. Nälkäkin jo on ja vielä pitää hetki odottaa ruoan valmistumista. Lapsi nojaa päätään vasten sydäntäni. Kiedon käteni hänen ympärilleen suojelemaan ja rohkaisemaan. Keinutaan yhdessä. Sinä jaksat vielä hetken. Sinä pieni rakas ihminen, vielä meistä muista riippuvainen.
- Ystäväni soittaa ja kertoo sairaudestaan, epävarmuudestaan ja peloistaan. Jaksatko jutella teekupposen äärellä, kysyn. Saat itkeä olkaani vasten. Ja vaikka itken kanssasi, lupaan olla tukesi. Olla sinua varten vahvana.
- Vuosien takaa muistan miehen, laitapuolen kulkijan, joka itki lohduttomasti ensiavun sisäänkäynnin kulmalla. Koko hänen olemuksensa huokui pohjatonta surua. Avasin hitaasti pyöräni lukkoa. Halusin suunnattomasti mennä tuon vieraan miehen luokse ja laittaa käteni hänen olkapäälleen. Lohduttaa. Mutta nuorena naisena en löytänyt itsestäni uskallusta ja kykyä lähestyä häntä. Niinpä hänen asentonsa ja surunsa piirtyi sisälleni ikuisiksi ajoiksi.
Haavoittuvuuden näkeminen herättää meissä halun auttaa, koska tunnistamme itsemme toisen kivussa ja herkkyydessä. Jokainen meistä on kokenut joskus kipua sisällään ja ymmärtää, että voisi ihan hyvin olla tuon toisen asemassa. Tuossa haavassa, tuossa kivussa me jokainen olemme samanlaisia, inhimillisiä ihmisiä. Tuo jaettu ihmisyys saa meidät tuntemaan läheisyyttä ja kokemaan yhteyttä toiseen ihmiseen. Se saa myötätunnon ja rakkauden virtaamaan. Haavoittuvuus saa ihmisen luontaisen rakkaudellisuuden ja hyväntahtoisuuden heräämään.
Kuitenkin pelkäämme paljastaa oman kipumme.
Pyrimme rakentamaan mahdollisimman kestävän suojamuurin haavoittuvuutemme ympärille, jottei kukaan koskaan voisi nähdä herkkyyttämme ja satuttaa meitä. Uskottelemme itsellemme, että maailma on vihamielinen paikka ja ilman muuria olisimme liian avuttomia emmekä selviäsi hengissä. Muuri saa meidät uskomaan, että olemme turvassa, koska olemme täysin eristettyjä muista ihmisistä.
Meidän on selvittävä yksinään, sillä kukaan ei koskaan pysty auttamaan meitä muurin taakse. Niinpä muurin suojissa pelokkaina, yksinäisinä ja surullisina nuolemme haavojamme näkemättä, että muuri eristää meidät myös kaikesta hyvästä. Itse asiassa juuri muuri aiheuttaa meille jatkuvasti kipua, paljon enemmän kuin joskus menneisyydessä saatu haavamme.
Mitäpä jos purkaisin muurini?
Mitäpä jos en pelkäisikään näyttää haavoittuvuuttani?
Mistä joutuisin luopumaan, jos ottaisinkin vastaan apua ja tukea?
Mitä tapahtuisi, jos hyväksyisin läheisyyden ja myötätunnon itseäni kohtaan?
Mitäpä jos antautuisin rakkaudelle?
Sama artikkeli löytyy myös Iloversumin sivuilta.
Kurkkaa Aulin uutuuskirja Olet kaiken hyvän arvoinen:
Lämpimästi tervetuloa henkilökohtaiseen valmennukseen tai varaa koulutus yhteisöllesi TÄSTÄ
