Kun puhutaan lempeydestä, voi tulla fiilis, että no sehän on sellaista lussua hymyilyä ja paijaamista, positiivista ajattelua ja hankalien juttujen lakaisemista maton alle. Sellaista, että olen aina niin ihana ja helppo. No way. Tykkään Maaret Kallion ilmaisusta ”lujasti lempeä”. Käytän myös ilmausta tough love – tai ihan vain sanaa ”itsekunnioitus”.
Olen saanut viime aikoina kuulostella erityisen tarkkaan, millä tavoin tukisin itseäni parhaiten, jotta voin olla lempeästi läsnä a) itselleni b) ylipäänsä kenelle tahansa c) asiakkailleni tai luennoillani. Mitä tarvitsen, jotta minulla on itseni kanssa ravittu, kannateltu ja rakastettu olo. Mitä tarvitsen voidakseni ilmaista ja kohdata levollisesti ja rehellisesti omasta ytimestäni. Mitä tarvitsen liikkuessani ympäristöissä, joissa pintojen alla muhistelee piilotettuja pelko-energioita: kilpailua, eriarvoisuutta, kontrollia.
Eli mitä tarvitsen elämässä, oikeastaan. Onhan meissä ja laiffissa vähän kaikenlaista. Eikä se ole väärin eikä paha asia; kenties ei ole mitään ”noita muita”, on vain heijastumia itsestäni, jotta löytäisin myötätuntoa itseäni ja toisia kohtaan. Voisiko lempeys olla sitä, että en vastusta itseäni, ihmisyyttä tai elämää sellaisena kuin se on? Nautin, kärvistelen, kasvan ja seikkailen – ja tuen itseäni siinä kaikessa.
Veikkaan, että moni (herkkä) kuulostelee samanlaisia asioita. Usein otamme ihan turhaa vastuuta tilanteista: miten mun tässä nyt olisi hyvä olla ja ymmärtää, jotta kaikilla olisi jees. Lempeys on sitä, että uskaltaa ottaa vastuun pelkästään siitä, että omassa olossa ja elämässä on lempeys läsnä. Se on mitä suurin paradoksi! Usein myötäelämme syvästi ja tallomme vahingossa omille varpaillemme. Rajat katoavat taivaan tuuliin, jos ovat löytyneetkään.
Joskus lempeys tarkoittaa selkeitä linjauksia sen suhteen, kuka ja mitkä tilanteet ja asiat ovat energiani, sydämeni, aikani ja lempeyteni arvoisia. Olemme arvokkaita kaikki. Mutta ei lempeys ole sitä, että tykkään kaikista, suostun kaikkeen tai annan muiden jyrätä ja yritän itse vain ”kasvaa”, ”olla avoin”, ”henkinen” tai ”kypsä” .
Tarvitsen itsekunnioitusta, tarvitsen rajoja, tarvitsen oman sydämeni ravitsemista
Kun tarvitsen lempeyttä itseäni kohtaan, tarvitsen niiden äänien sivummalle jättämistä, jotka eivät tue omassa itsessäni olemista. Tarvitsen keskittymistä siihen, mistä juuri minulle tulee hyvä olo. Tarvitsen sydämeeni luottamista; sisäinen ääneni kertoo, keiden seurassa tai minkä asioiden parissa tulen ravituksi. Vaikka toinen ihminen kuinka hymyilee ja halaa, ei välttämättä kannata juuri hänelle avautua. Eivät kaikki ihmissuhteet ole vastavuoroisia tai tasavertaisia. Työsuhteissa voi olla paljon tunnistamatonta ja muuksi muunnettua, toiseen projisoitua pelkoa. Ei kaikki mikä kiiltää ole kultaa. Se on inhimillistä, eikä toisin tarvitse ollakaan. Omia tuntemuksiaan ei myöskään tarvitse epäillä tai sysätä epävarmuuden piikkiin.
Tarvitsen siis kykyä erotella ja karsia. Tarvitsen uskallusta nähdä asiat suurentelematta ja kaunistelematta. Tarvitsen itsekunnioitusta, jotta en lähde miellyttämään tai pelaamaan pelejä. Tarvitsen myötätuntoa, koska olen ihminen. Tarvitsen rajoja ja keskittyneisyyttä. Tarvitsen ymmärrystä siitä, mikä on minulle turvallinen, kasvua tukeva epämukavuusalue ja mikä turvaton, selviytymiskeinoihini keikauttava vaaravyöhyke. Tarvitsen lempeyttä, jotta sisäinen turvani kasvaa. Silloin en tavoittele hyväksytyksi tulemista hyvinvointini tai totuuteni kustannuksella.
Tarvitsen itseltäni lupaa tuntea, ajatella ja kokea juuri mitä koen. Monesti vaadimme itseltämme paljon sen suhteen, millaiset tunteet ja ajatukset ovat oikeita. ”No mullahan on kaikki ihan hyvin, en saisi tuntea tyhjyyttä tai tyytymättömyyttä”. ”No mähän saan tästä asiasta niin paljon, mun pitäisi tuntea (vain) kiitollisuutta”, ”Rakkaudellinen, kypsä tai henkinen ihminenhän on jo ohittanut tällaiset tunteet”.
Tunteiden kategorisoiminen ei ole erityisen lempeää itseämme eikä toisia kohtaan. Jokainen tunne on initiaatio, portti syvemmälle itseemme ja kasvuun. Se ei tarkoita, että tarvitsee jäädä esimerkiksi epävarmuuden tai katkeruuden kahlitsemaksi – mutta vain lempeyden ja myötätunnon kautta tunteissaan pääsee voimaantumaan. Voimaantunut saa kokea tunteiden mahtavan alkemian, eikä siksi kenties haluakaan niitä kieltää tai arvottaa.
Lempeyden ytimessä ovat itseni hoitaminen ja oman hyvän oloni asettaminen ykköseksi. Se ei ole itsekästä omaan napaan tuijottelua ja muiden jättämistä hunnigolle, vaan kallisarvoisen sydämeni ja elinvoimani arvostamista. Se vetää puoleensa asioita, joita haluan kokea. Minulle “manifestoimisen” tai “tietoisen luomisen” ytimessä on siis rakkaus itseäni kohtaan. Rakkaudellista elämää luodaan itseä rakastamalla.
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.
