Moni meistä teki vuoden vaihtuessa uudenvuodenlupauksia. Kuka päätti laihtua, toinen liikkua enemmän tai joku pitää tipattoman tammikuun. Mutta iso osa meistä on jo ehtinyt rikkomaan lupauksensa. Miksi lupausten pitäminen on niin vaikeaa? Mitä oikeasti haluamme saavuttaa lupauksillamme?
Vuodenvaihteessa uuden, edessä olevan vuoden puhtaus ja koskemattomuus puhuttelee meitä. Alitajuisesti se muistuttaa meitä sisäisestä kauneudestamme ja hyvyydestämme. Mutta valitettavasti ego kääntää sen arkikielelle ja toteaa, että pystyt parempaan kuin aiemmin. Egomme vaatii meitä olemaan parempia ja kelvollisempia ihmisiä. Niinpä aloitamme Itsemme paremmaksi hiomisen – muutosprojektin.
Ennen Iloversumin aikaa 12 vuotta laihdutin ihmisiä työkseni. Sadat ja sadat ihmiset hakivat apua painonpudottamiseen. Todella usein kuulin inhoa ja halveksuntaa omaa ulkonäköä kohtaan. Pettymystä, ettei ollut onnistunut laihtumaan. Häpeää, että oli jälleen lihonut. Sekä pelkoa siitä, että epäonnistuu jälleen. (Kaikkien näiden vuosien aikana en tavannut yhtäkään ylipainoista, joka ei olisi yrittänyt laihtua. Tai estää itseään lihomasta. Jokainen ylipainoinen on parhaansa yrittänyt.)
Kukaan ei halua oikeasti laihtua. Tietyllä vaakalukemalla tai juostuilla kilometreillä ei ole mitään merkitystä todellisen motivaatiomme kannalta. Yleensä muutoksen halun takaa löytyy toive saada parempi itsetunto. Kaipaamme arvostusta ja hyväksyntää niin muilta kuin itseltämmekin. Me jokainen haluamme arvostaa itseämme enemmän ja hyväksyä itsemme syvemmin. Uskomme, että jos laihdumme tai onnistumme jossain muussa muutosprojektissa, olemme parempia ja siten hyväksytympiä ihmisiä.
Valitettavasti muutoksissa meillä on taipumus tuijottaa epäkohtaa, sitä minkä haluamme paremmaksi. Haluamme sen paremmaksi, koska mielestämme se on huono, paha tai ruma. Mitä tiukemmin epäkohtaan keskitymme, sitä tärkeämmäksi se mielessämme kasvaa. Ja sitä varmemmin alitajuntamme tarjoaa meille tuota tärkeää, mutta epämiellyttävää asiaa.
Tahdonvoima, itsekuri, pakonomainen pyrkiminen tai negatiiviset tunteet saavat aivomme stressitilaan. Stressaantuneet aivomme kokevat jokaisen tarpeen äärimmäisen kiireellisenä. Kun stressaantuneilla aivoillamme on kiire tyydyttää välittömiä tarpeita, kuten nälkää, ne eivät siinä tilanteessa pysty pitkän ajan suunnitelmiin. Aivomme huutavat tarttumaan ensimmäiseen eteen tulevaan pelastusköyteen ja ahnehtimaan kyseistä pelastusta lisää. Pitkän aikavälin lupauksemme katoavat tyystin stressaantuneista aivoistamme.
Koska aivomme ohjaavat kehoamme ja toimintaamme, niitä vastaan tappeleminen on ihan turhaa. Lisää tahdonvoimaa ja itsekuria ei auta. Ne ainoastaan lisäävät stressiä, jota vastaan yritämme jo muutenkin toimia.
Miten sitten pitää lupauksensa ja saavuttaa tavoitteensa?
Muutosprosessien, lupausten ja tavoitteiden ei pidä pohjautua itsensä arvostelemiseen, vaan itsensä arvostamiseen. Jokainen tietää, miten vähän moittiminen tai arvosteleminen motivoi esimerkiksi työelämässä. Yhtä huonosti ne toimivat itsemme kohdalla.
Keholleenkin huomattavan paljon helpompi tarjota hyviä vaihtoehtoja, jos kehonsa kokee arvokkaaksi. Kun oivallamme, että kehomme on kaiken hoivan, liikuttamisen ja hyvän ravitsemuksen arvoinen ja ainutlaatuisuudessaan ihan ihmeellinen, niin toki silloin sille haluaa kaikesta sydämestään tarjota vain parasta. Silloin tekee ilolla muutokset niin ravitsemukseen kuin liikuntatapoihin.
Jokainen muutosprosessi tulee lähteä liikkeelle myönteisyydestä. Kaikesta siitä, mikä on jo hyvin ja mikä jo toimii. Sillä myönteisyys rentouttaa aivomme. Rennot ja myönteiset aivot vievät meidät vaivattomammin kohti haluamaamme.
Erityisen tärkeää on löytää ne asiat, joita arvostaa itsessään. Jos itsensä arvostaminen ei onnistu luonnostaan, sitäkin voi harjoitella – harjoitteen siihen löydät täältä – ja sitä kannattaa harjoitella. Kun arvostamme itseämme, haluamme antaa itsellemme vain hyvää.
