On aamu ja olet matkalla töihin. Astut hissiin, kädessäsi kahvimuki, josta voit nauttia aamukahvisi tuttuun tapaan bussimatkan aikana. Se auttaa sinua pikkuhiljaa heräämään tähän aamuun, kuten jokaisena työpäivänä.
Hissi pysähtyy yllättäen jo puolivälissä matkaa. Poikkeavaa, ajattelet. Sisään astuu kellertävän valoisasta käytävästä varttunut ja hieman hassun näköinen mies, hiukset sen näköisenä, että niitä ei ole tänään tai kenties sitten viime viikon kammattu.
Hän hymyilee ja alkaa puhua sinulle saapuessaan hissiin. Hän kertoo, kuinka hänen viikonloppunsa on mennyt täysin uppoutuneena antoisaan kirjaan. Et tunnista kirjan nimeä, mutta hän puhuu siitä kuin kaikki tuntisivat sen. Tietysti, kun se on niin valloittavan hyvä.
Hän on tohkeissaan ja kertoo sinulle kirjan tapahtumista innostuneena. Vielä pohjakerrokseen saavuttaessakin hän jatkaa. Välillä hän koskettaa kevyesti hihaasi kuin välittääkseen sinulle sen, että nyt kerron sinulle jotain tärkeää. Hän hymyilee lähes kokoajan puhuessaan.
Astuessanne loskaiselle kadulle hän katsoo sinua silmiin ja sanoo “lähde mukaan, olen menossa kirjakauppaan ja haluan näyttää sinulle mistä puhun. Aion ostaa kirjan jatko-osan ja annan sinulle lahjaksi kirjan, josta puhun. Olen varma, että innostut siitä.” Hän katsoo sinua vilpittömin, kiiltävin, toiveikkain ja onnellisin silmin. Loskaisessa maisemassa hän on kuin aurinko.
Miten sinä vastaat? Ja miten olet kokenut tämän tilanteen siitä alkaen kuin hän saapui hissiin rikkoen tutun rutiinisi?
Monelle meistä tämä vanha mies on höperö, joka tuhlaa aikaamme. Hän puhelee turhanpäiväisiä, eikä ihmekään sillä hänellä varmasti on aikaa sellaiseen. Ärsyttävää.
Minä näen hänessä miehen, jonka ilo on herättänyt. Luojan piiloutuneena naapuriini. Hän on tullut kysymään minulta, olenko halukas seikkailuun ja löytämiseen? Onko minussa yhä tilaa uteliaisuudelle, spontaaniudelle ja onnellisten sydänten kohtaamiselle?
Tilanne voi myös näyttää minulle sen, kuinka jähmeä minusta on tullut. Kuinka päämääräni, rutiinit ja velvollisuus estävät minua altistumasta sellaiselle vapaudelle, joka juuri nyt seisoo edessäni pyrkien koskettamaan sydäntäni.
Joku meistä saattaa suuttua hänelle. Toinen pitää itseään parempana kuin hän. Molemmat ovat tapoja huijata itseämme siihen, että vakavuus on oikea tapa elää.
Mitä tapahtuisi jos uskaltaisin mukaan? Antaisin itseni katsoa vanhan miehen silmiin ja sallisin innostuksen sekä vilpittömyyden tarttua minuun? Unohtaisin kahvini, bussimatkani ja sen, että työn täytyy jokainen päivä alkaa samaan aikaan? Entä jos avautuisin tälle henkilölle, jota en tunne, mutta joka lähestyy minua selvän eläväisenä?
Ilo on yksi ydinolemuksemme luonteista.
Energia, joka pitää sisällään sellaisia vivahteita kuin ilo, innostus, toiveikkuus ja viattomuus. Lapsenkaltainen onnellisuus vailla syytä sopii hyvin kuvaamaan sitä. Kyseessä ei ole emootio, vaan jokin, joka on hienovaraista mutta käsinkosketeltavaa niin itsessämme kuin toisissa. Sen läsnäolo kokemuksessamme maustaa kokemustamme kevyellä poreilevuudella, tähtipölymäisellä ilokkuudella ja hyvin kevyellä herkkyydellä sydämessämme. Herkkyydellä, joka uskaltaa toivoa. Silmissä paistavalla avoimuudella.
Sen poissaolon tuntee ilottomuutena, toivottomuutena ja suruna kun tunnustelet sanaa ilo omassa olemuksessasi. Kun hiljenet, käännät huomion sisäänpäin ja lausut hiljaa sanan ilo, saatat tuntea jotain romahtavaa. Kenties tuon kokemuksen välttämiseksi sinuun on rakentunut jotain kovaa, joka pitää koko asian tunnustelua typeränä. Vakavuutta. Tai kenties huomaat olemuksesi puskevan sinua iloiseksi tavalla, joka ei ole enää kevyt, vaan jollain tapaa väkivaltaisen puskeva.
Ilo, jota kutsumme Inhimillisen henkisyyden parissa nimellä keltainen, on yksi viidestä ydinolemuksemme helpoimmin tavoitettavista laaduista. Nämä viisi ovat lähimpänä inhimillistä kokemustamme ja sen vuoksi ne ovat pohja, jolle mm. suufilaiset mystikot, Diamond approach, Diamond logos sekä Essence Training -nimiset opetuskokonaisuudet perustuvat. Näiden laatujen, niiden puutteen sekä puutteelta suojaavien ilmiöiden tunnistaminen auttaa jalkauttamaan ydinolemustamme osaksi elämäämme. Tämän myötä meille voi myöhemmin myös avautua maadoittunut pääsy inhimillisestä kokemuksesta enemmän poikkeaville laaduille. Sellaisille kuten universaali rakkaus, ykseys, suora tieto sekä tyhjyys.
Yksi keskeinen syy tämän olemuspuolemme rajoittamiselle on pelko, jota se herättää. Kepeydessään se on arvaamaton. Onnellisuudessaan hallitsematon. Emme tiedä minne se vie tai mitä menetämme, jos seuraamme. Kun tutkimme retriiteillä sen menettämiseen liittyviä ilmiöitä, voimme löytää joskus sen äärelle, että lapsena suljimme sen pois, sillä se olisi vienyt meidät pois vanhempiemme läheisyydestä ja oli siksi uhka.
Mystikoita sanotaan jumalasta juopuneiksi. Suufilaiset kutsuvat itseään jumalan idiooteiksi. Hintana omalle ydinolemukselleen antautumisessa voi olla se, että innostus vie mukanaan, tukka unohtuu kammata ja työt hoituvat vasta kun on niiden aika. Miltä tämä kaikki sinussa tuntuu?
