Katselen kuvaa hiukan kumarasta ja huonokuntoisesta naisesta. Nainen istuu pyörätuolissa. Näyttää kuin kaikki ei olisi hyvin. Kuvasta päätellen hän asuu hoitokodissa. Tiedän, että hän on vähän päälle 40-vuotias, jonkun vuoden minua nuorempi. Mutta näyttää selvästi ikäistään vanhemmalta.
Tuo nainen oli aikoinaan nuoruuden kotikaupunkini kauneimpia tyttöjä. Suloinen kuin enkeli, tyylikäs, iloinen ja peloton.
Huhuttiin, että hän olisi 16-vuotiaana joutunut joukkoraiskauksen uhriksi. Nostettu vastoin tahtoaan auton takakonttiin, viety mökille ja raiskattu.
En saa silmiäni irti kuvasta. Ennen kuin tajuan, alan itkeä. Ajatukseni on täysin irrationaalinen: Näin voi käydä, jos on liian kaunis ja rohkea.
En ymmärrä, miksi kuva saa minut tolaltani. Miksi teen tulkintoja tuon naisen elämästä? Ja miksi ajattelen, että näin voi käydä?
Seuraavana yönä herään siihen, että muistan kaksi unohtamaani asiaa. Toinen on tarina pikku-Tiitasta, naisesta joka teki 1980-luvulla sekavana ja hyväntuulisena kärrynpyöriä vanhan kotikaupunkini kaduilla. Kerrottiin, että hän oli ollut hyvin kaunis nuori nainen. Sanottiin, että mustasukkaiset naiset olisivat polttaneet hänen kehoaan palavalla tupakalla. Nännitkin. Ja kasvoja. Kaunottaren mieli ei kestänyt sitä, hän särkyi. Teki sitten sekopäisenä kärrynpyöriä kaduilla.
Muistan myös tapahtuman niiltä ajoilta, kun olin 15-vuotias. Minua kaksi vuotta vanhempi tyttö tuli teinidiskon ulkopuolella uhkaamaan, että hakkaisi minut, jos vielä ”heiluttelisin persettäni” hänen lähellään. Tuskin tunsin tyttöä. Enkä olisi ikinä uskaltanut heilutella hänen sähkönsinisellä kajalilla rajattujen silmiensä lähettyvillä mitään. Kaikkein vähiten takapuoltani.
Yöllä tajuan, miksi kuva vanhan kotikaupunkini entisestä kaunottaresta järkytti minua niin paljon. Minulla on uskomus, että tässä maailmassa naisen on parempi olla näkymätön. Kauniit, rohkeat ja katseita kääntävät naiset ovat uhka. Heidät laitetaan kyllä järjestykseen. Kuva entisestä kaunottaresta pyörätuolissa näytti vahvistavan uskomukseni. Näin se menee. Laittoivat tytön aisoihin. Oli liian upea, liian villi, liian omapäinen. Luuli itsestään liikoja. Nyt istuu hoitokodissa pyörätuolissa.
Uskomukseksi nimitetään asiaa, jota pitää totena asiaa kyseenalaistamatta. Uskomukset ja uskomusjärjestelmä ovat kuin sisäinen maailmankartta, jonka pohjalta suunnistamme maailmassa. Meillä kaikilla on uskomuksia. Uskomukset muodostavat osan meidän navigaatiojärjestelmäämme, sisäistä ohjaustamme, jonka varassa liikumme maailmassa.
Uskomukset ovat usein tiedostamattomia — ja juuri tiedostamattomina ne vaikuttavat meihin voimakkaimmin. Suunnistamme uskomustemme ohjaamina, mutta emme ole tietoisia siitä, miten uskomuksemme on muodostunut tai että kuljemme uskomustemme ohjaamina. Uskomuksemme eivät siis ole tietoisia tai rationaalisia valintoja.
Kiinnostavaa uskomuksissa on se, että ne ovat, no… uskomuksia. Ne eivät siis ole totuuksia maailmasta, vaan ainoastaan tulkinnallisia ja tiedostamattomasti valittuja totuuksia maailmasta. Vishen Lakhiani käyttää niistä kirjassaan The Code of the Extraordinary Mind osuvasti nimitystä bulls**t rule eli Brule.
Mielemme toimii taloudellisesti. Se ei kaiken aikaa tee rationaalisia ja tietoisia valintoja, vaan myös imee sienen lailla havaintoja ja suodattaa havainnoista sääntöjä. Yksinkertaistaaksemme ymmärrystämme maailmasta pidämme jotakin sääntöä totena – vaikka emme käsittele jokaista sääntöä tietoisella mielellä. Mutta nuo säännöt ovat suurimmaksi osaksi jonkun itseämme tyhmemmän keksimiä – kuten Lakhiani Steve Jobsiin viitaten toteaa. Usein sukupolvesta toiseen toistettuja totuuksia, bulls**t. Vanhentunutta, aikansa elänyttä, jo alkuaankin vinoa.
Erityisen voimallista uskomusten muodostamisen aikaa ovat lapsuus- ja nuoruusvuodet. Silloin teemme runsaasti päätelmiä kuulemistamme asioista, kokemuksistamme, asioista, joita ihmiset meille sanovat. Ikään kuin janoamme muodostaa sisäisen maailmankartan, jonka turvin selviäisimme aikuisten maailmassa. Aktiivisesti rakennamme sisäistä navigaatiojärjestelmäämme, autopilottia.
Minä opin teinivuosieni tarinoista, huhuista ja kokemuksista, että kauneus ja seksuaalinen vetovoima kannattaa piilottaa. On parempi olla näkymätön, kuin näkyvä. Opin myös, ettei kyse ole ainoastaan sosiaalisesta paheksunnasta tai juoruista, pitkistä katseista ja ilkeistä sanoista. On kyse raiskauksista, polttomerkeistä, hakkaamisesta. Opin, että huomion kohteeksi joutumisen seurauksena voi menettää oikeutensa fyysiseen koskemattomuuteen.
On parempi olla huomaamaton kuin huomion kohteena.
Uskomuksia tarkasteltaessa merkityksellistä ei ole se, olivatko teini-ikäisenä kuulemani huhut ja tarinat totta vai eivät. Uskomuksia muodostettaessa kuljemme kohti tai poispäin: kohti hyväksyntää ja turvaa, ja poispäin hylkäämisestä ja turvattomuudesta. Emme aina pysähdy arvioimaan, onko tekemämme arvio relevantti ja totuudellinen vai ei.
Uskomusjärjestelmämme on yhteydessä ympäristöömme. En yhdistellyt teini-ikäisen päässäni sattumanvaraisia paloja yhteen ja kehitellyt uskomustani irrallaan kulttuurisesta kontekstistani. Meillä on vuosituhansia jatkunut perinne, jossa naisen ulkonäkö ja seksuaalisuus ovat vahvan sosiaalisen kontrollin alaisena. Muodostamani uskomus oli siis linjassa elinympäristöni kulttuurisen kontekstin kanssa.
Vuonna 2016 pop-ikoni Madonna palkittiin musiikkibisneksen vuoden naisena. Kiitospuheessaan hän tiivisti tuntuvalla tavalla naisen ulkonäköä ja seksuaalisuutta koskevat kulttuuriset odotukset toteamalla, että saat olla haluttava, suloinen, kaunis, seksikäs. Mutta et koskaan omilla ehdoillasi. Kunhan et luule omistavasi naiseuttasi, kauneuttasi tai seksuaalisuuttasi, niin kaikki on hyvin.
Uskomukseni on esimerkki siitä, miten kulttuuri sisäistyy yksilöllisesti. Miten ympäristön odotukset, arvot ja normit tulevat todeksi yksilöllisellä tasolla uskomuksina, jotka ohjaavat tiedostamattomasti käytöstä. Miten pienet tytöt ymmärtävät paikkansa maailmassa. Miten he päätyvät välttämään asioita, jotka voisivat ärsyttää. Jotka voisivat olla heille itselleen riski.
Näin kasvaa naisia, jotka pelkäävät elää koko potentiaaliaan, naisia jotka eivät riko lasikattoja.
Uskomuksen tiedostaminen on yleensä ensimmäinen askel pois uskomuksesta. Se on se hetki, kun autopilotti kytketään pois päältä ja aletaan navigoimaan tietoisesti. Autopilotilla kuljettaessa olet ikään kuin toisen ohjauksessa. Sen pois kytkeminen tarkoittaa sitä, että otat vastuun laivasi liikkeistä. Otat ohjat omiin käsiisi.
Kuten aina jostakin vanhasta uuteen siirryttäessä, uusi pelottaa ja on suuri houkutus jatkaa vanhaa. Mutta vanhan kyseenalaistaminen on ainut tapa muuttaa maailmaa. Niin henkilökohtaista maailmaasi, kuin myös maailmaa laajemmassa perspektiivissä. Sillä tavalla kulttuuria muutetaan ja jätetään seuraaville sukupolville jotain muuta.
Ajattelen vielä kerran naista pyörätuolissa. Uskomuksillani ei ole välttämättä mitään tekemistä hänen kanssaan. En tiedä, minkälaista elämää hän on elänyt, onko hän onnellinen ja mitä hänelle kuuluu. Hän on fragmentti uskomuksessani ja sen muodostumisessa, mutta myös palanen, jonka avulla uskomukseni tuli tietoisuuteeni. Hänen uskomuksistaan en tiedä mitään, sillä tämä oli tarina minusta ja minun uskomuksistani. Siitä, miten upeus voi olla uhka ja miten tytöistä kasvatetaan varovaisia naisia.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
